Kun syntyy kohu, journalismin on turha kiistää osuuttaan
Olen seurannut menneen viikon varrella hieman sivusilmin pariakin ”kohua”, jotka ovat synnyttäneet kiivasta mielipiteen vaihtoa Twitterissä ja muualla somessa. Yhteistä näille keskusteluille on se, että ne ovat saaneet alkunsa mediassa julkaistuista uutisista.
Ja mikäpä kohu ei saisi alkuaan näin? Journalismi on se ikkuna, jonka kautta maailmaa tarkkailemme. Kohut ovat reaktioita tapahtumiin ja tekoihin, ja media on se väliaine (sananmukaisesti), jossa tieto tapahtuneesta pääsee levittäytymään. Jos tieto ei kulkisi, ei olisi kohua.
Toisinaan jopa tuntuu, että jotkin kohut tapahtuvat pelkästään mediassa: ensin uutisoidaan jostakin, ja seuraavaksi uutisoidaan, miltä asia ihmisistä tuntui.
Koska kohu vaatii median ollakseen olemassa, journalistien pitäisi myös käsitellä kohuja niin, että journalismin oma rooli tulee ilmi. Muu on vastuun pakoilua.
Tässä bloggauksessani tikun nokkaan joutuu nyt erityisesti Helsingin Sanomat, jonka parissa aina aloitan aamuni. Eiköhän maan merkittävin päivälehti sen kuitenkin kestä!
Helsingin Sanomat kertoi pääkirjoituksessaan 9. marraskuuta väitöskirjasta, joka käsitteli 15-vuotiaiden oppimistuloksia ja varhaiskasvatuksen vaikutusta niihin.
Nosto pääkirjoitukseen oli poikkeuksellinen, sillä kyseessä oli kuitenkin vain yksi tutkimus eikä väitöstilaisuuttakaan ollut tuolloin vielä pidetty. Pääkirjoitus herätti somessa paljon huomiota erityisesti kasvatustieteilijöiden keskuudessa. Keskustelu oli enimmäkseen kriittistä. Osa kritiikistä koski väitöskirjan johtopäätöksiä, osa lehden tulkintoja niistä.
Sittemmin asiaa on käsitelty myös lehden mielipidesivuilla muun muassa väitöskirjan esitarkastajien sekä kahden professorin voimin.
Kaksi päivää pääkirjoituksen ilmestymisen jälkeen HS julkaisi verkkojutun otsikolla ”Miksi 15-vuotiaiden oppimistuloksia käsittelevästä väitöskirjasta nousi kiivas keskustelu jo ennen väitöstilaisuutta?”
Jutussa keskityttiin pohtimaan muun muassa tieteentekijöiden ”vaikeuksia” hyväksyä väitöskirjan tuloksia sekä käytetyn aineiston problematiikkaa.
”Kiivasta keskustelua” ei olisi syntynyt ilman lehden omaa roolia.
Jutussa olisi ollut syytä avata sitä journalistista päätöstä, jonka perusteella yksittäinen väitöskirja nostetaan pääkirjoitukseen. ”Poikkeavat tulokset” voivat olla journalismin näkökulmasta kiinnostavia, mutta juuri siksi toimittajien tieteenlukutaitoa olisi syytä parantaa.
Jos jokin tutkimus tuottaa selvästi aiemmasta tutkimustiedosta poikkeavia tuloksia, tieteen näkökulmasta tämä on pikemminkin epäilyttävää kuin nopean uutisoimisen arvoista.
Juttuun vaihdettiin myöhemmin samana päivänä otsikko, ja sen ingressiin lisättiin maininta väitöskirjatutkimuksen uutisoinnista HS:n pääkirjoituksessa.
*
Toinenkin Helsingin Sanomien journalistinen päätös jäi tältä viikolta mieleen: Lehti julkaisi toimittajan kommenttikirjoituksen siitä, kuinka vaikeaa on keskustella nuorisorikollisuudesta ja maahanmuuton mahdollisesta roolista siinä. ”Keskustelua olisi syytä käydä faktoilla”, Lari Malmberg kirjoittaa. ”Sanotaan se nyt vielä kerran ääneen: – – Se, että viranomaiset ovat erityisen huolissaan yli sadasta yksittäisestä nuoresta, ei tarkoita, että Helsingissä olisi yli sadan nuoren organisoitunut jengi.”
Malmberg kirjoittaa kuin keskustelijoita ojentaen: faktoista muistuttaen ja ylilyönneistä varoittaen. Kirjoituksessa ei ole kuitenkaan mainintaa siitä, että Helsingin Sanomat itse julkaisi 10. marraskuuta uutisen, jonka otsikossa luki, kuinka ”Helsingissä liikkuu yli sadan mahdollisesti vaarallisen nuoren joukko”. Tätä tietoa oikoi Twitterissä muun muassa ylikonstaapeli Jari Taponen. Tästäkin uutisesta HS muutti myöhemmin otsikon.
On tietenkin tarkoituksenmukaista, että journalismi synnyttää keskustelua, nostaa vaikeita aiheita julkisuuteen ja aiheuttaa siten ”kohuja”. Kaikki kohut eivät ehkä ole kohujen väärtejä, mutta joitain kohuja todella tarvitaan, jotta vääryydet tulisivat näkyviin ja yhteiskunta muuttuisi.
Journalismi ei voi kuitenkaan väittää olevansa kohuissa pelkkä sivustakatsoja.
Miksi journalistien on välillä niin vaikea tunnustaa oman roolinsa merkittävyyttä?
— Korjaus 14.11.2020: Kirjoitin tekstissä, että HS ei olisi alun perin maininnut omaa pääkirjoitustaan väitöskirjatutkimuksen vastaanottoa käsitelleessä artikkelissaan. Siinä on kuitenkin ollut alusta asti tällainen kohta: ” – – väitöskirja nousi keskusteluun, kun HS uutisoi Saarisen väitöksestä maanantaina pääkirjoituksessaan”, joten otin ko. väitteeni pois blogitekstissä.