Kun rahaa ei ole tohtoriin tai laboranttiin, palkataan jatko-opiskelija
Syksyllä käynnistyneet yt-neuvottelut on saatu Helsingin yliopistossa päätökseen. Lähes puolet yliopiston hallintohenkilöstöstä irtisanotaan. Noin 1 200 nyt hallinnossa vakituisesti työskentelevää ihmistä joutuu hakemaan jäljelle jääviä 800 työpaikkaa. Määräaikaiset saavat lähteä saman tien.
Samaan aikaan yliopistoihin kohdistuvien leikkausten kanssa on päivitelty työttömien tohtorien kasvavaa määrää. Esimerkiksi professori Göte Nyman valitti 2.1. Helsingin Sanomissa tohtorityöttömyyden nopeaa kasvua. ”Heidän lukumääränsä lähenee kahtatuhatta. Tämä vastaa kohta kaikkien yliopistojemme professorikunnan kokonaismäärää – ja lisää on tulossa, kun korkeakoulujen yt-neuvottelut kantavat satoa”, Nyman kirjoitti.
Miten hallintohenkilöstön väheneminen ja tohtorien työttömyys liittyvät toisiinsa? Kysehän on erilaisista henkilöstösegmenteistä. Tohtorit ovat tutkijakoulutettuja ja heidän pitäisi työskennellä nimenomaan tutkimuksen parissa. Hallintohenkilökunnalla ei yleensä ole tutkijakoulutusta. He huolehtivat siitä, että tutkijat saavat keskittyä tutkimukseen ja opiskelijat opiskeluun.
Ensikuulemalta kuulostaa järkevältä, että ”paisuneesta hallinnosta” karsitaan ja yliopistojen ”resursseja keskitetään niiden ydintehtäviin”. Tällaisin motiivein leikkauksia on perusteltu.
Hallinnosta ja tutkimuksen muista tukitoiminnoista ei kuitenkaan voi karsia kovin paljon. Mitä enemmän tukihenkilöstöä karsitaan, sitä vähemmän aikaa tutkijoille jää itse tieteen tekemiseen.
Itse kyllästyin oman, jo lähes kymmenen vuoden takaisen tutkijanurani aikana juuri siihen, että tutkijoille vyörytettiin koko ajan enemmän matkalaskujen tekoa, tutkimusreagenssien tilaamista, erilaisia yliopistobyrokratiaan liittyviä raportteja ja palavereja. Myös rahoituksen ja virkojen haku monimutkaistui ja vei koko ajan enemmän aikaa. Oli vaikea keskittyä itse tieteentekoon.
Toinen ihmetyksen aiheeni jatko-opiskelijana liittyi siihen, kuinka paljon vähemmän maksettiin palkkaa väitöskirjantekijöille kuin laboratoriotyöntekijöille. Ihmetys oli toki nuoren ihmisen hieman lapsellista hämmästelyä – kokenut laborantti tai bioanalyytikko osasi monet hommat varmasti paljon paremmin kuin minä. Lisäksi väitöskirjantekijöiden palkkaus on parantunut noista ajoista, kun kaikki jatko-opiskelijat on pyritty ohjaamaan tutkijakoulujen huomaan. Aiemmin jatko-opiskelujen rahoitus oli sekalaisempaa ja vähemmän valvottua. Tuon ajan satoa niitetään kuitenkin nyt.
Lapsellisuudestani huolimatta seikka kertoo yhdestä tohtoriongelman syystä: jatko-opiskelija on ollut halpa työntekijä, ja Suomessa tiedettä on nimenomaan tehty jatko-opiskelijoiden voimin. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin tässä linkissä.)
Kun on tarvittu käsivoimia laboratorioon pitämään tutkimus käynnissä, on työhön etsitty nimenomaan väitöskirjantekijä.
Kun väitöskirja on valmistunut, rahaa valmiin tohtorin palkkaukseen ei ole enää löytynyt. Sellaiselle pitäisi maksaa jo kunnon palkkaa, eikä tohtoria voi enää pitää pelkästään pipetoimassa – hänen pitäisi päästä ohjaamaan nuorempia tutkijoita ja vähitellen johtamaan tutkimusta.
Ilmiö ei ole johtunut pelkästään tutkimusryhmien tai professorien nuukuudesta: Suomessa tutkimusrahoitusta on ollut paljon helpompi saada nimenomaan väitöskirjantekijöille kuin post-doceille ja niille kokeneille, kullanarvoisille laboranteille.
Väitöskirja on kuitenkin vasta kouluttautumista tutkijaksi. Tutkija on valmis vasta väittelyn jälkeen (jos silloinkaan). Suomalainen yliopistotutkimus pyörii siis vasta hommaansa opettelevilla tutkijaharjoittelijoilla.
Kun tutkija on valmis, hänelle ei enää löydy työtä tutkimusmaailmasta.
Leikkausten aiheuttamat irtisanomiset tulevat voimistamaan kierrettä, jos sitä ei osata katkaista. Mitä enemmän yliopistoista karsitaan it-tukihenkilöitä, kanslisteja, tiedottajia, sihteereitä, opintoneuvojia ja laboratoriohenkilöstöä, sitä enemmän väitöskirjantekijöitä jälleen tarvitaan.
Tohtoriongelman alkusyistä kirjoitti pari viikkoa sitten HS:n mielipidesivuilla myös Miia Halme-Tuomisaari. Hän keskittyi kirjoituksessaan Opetusministeriön vuosituhannen alun aikaiseen haluun nostaa suomalaisten koulutustaso maailman kärkeen. ”Opetusministeriön linjanvedoissa on vain yksi kantava teema: nostaa yritysten tuotekehittelijöiden väittelymäärät kansainvälisten kilpailumaiden tasolle”, Halme-Tuomisaari kirjoitti.
Harmi vain, että suomalaisia yrityksiä vaivaa sama saamattomuus kuin suomalaista tiedemaailmaa. Ne eivät osaa tai uskalla palkata tohtoreita. Pitkään on puhuttu siitä, että yritysten pitäisi nostaa enemmän naisia hallitukseensa. Paljon pitäisi puhua nyt myös siitä, että henkilöstöön pitäisi palkata tohtoreita.
Suomalainen tieteenteko pitäisi rakentaa uudelleen jo tohtoriksi valmistuneiden ihmisten varaan, ja se vaatii isoja muutoksia korkeakoulujen rahanjakopolitiikkaan sekä säätiöiden ja valtiollisten tutkimusrahoittajien toimintaan.
—- P.S. Tekstissä kirjoitan aiheesta paljolti oman alani eli biotieteen näkökulmasta. Siltä alalta valmistuu paljon tohtoreita työttömyyskortistoon, ja alalle on ohjautunut paljon tutkimusrahoitusta. Monen muun tieteenalan tilanne on hieman erilainen: rahoitusta on hankalampi saada eikä työtä tehdä laboratoriossa, ja toisaalta tohtoreita valmistuu paljon vähemmän. Haasteet ovat silti pitkälti yhteisiä – väitöskirjantekijälle löytyy rahoitus helpommin kuin valmiille tohtorille ja työpaikkoja valmistumisen jälkeen ei tutkimus- tai tuotekehitysmaailmassa ole.
* Korjaus klo 15.24: Yt-neuvotteluiden lopullinen tulos saadaan vasta 27.1., tällä viikolla HY julkisti vasta tulevan hallintouudistuksen.