Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kuka saa olla asiantuntija?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 6.9.2012 06:23

Viestinnän professori Esa Väliverronen arvostelee Ylen nettiuutisessa nykyistä asiantuntijatrendiä.

Väliverrosen mukaan mediassa nostetaan ihmisiä asiantuntijoiksi liian heppoisin perustein. Kuka tahansa voi profiloitua asiantuntijaksi ilman todellista koulutusta aihepiiriin, kunhan on jollain tapaa ollut tekemisissä aiheen kanssa. ”Ruokabloggaaja esiintyy ravitsemusasiantuntijana, media-alan sekatyöläinen sosiaalisen median asiantuntijana tai kolumnisti talousviisaana.”

Väliverronen näkee ongelmia sekä median että ”asiantuntijoiden” käytöksessä. Media ei vaadi todellista asiantuntijuutta ja käyttää nimitystä liian helposti. Toisaalta tavallisillakin ihmisillä on tarve ”brändäytyä”, profiloitua julkisuudessa ja edistää siten uraansa.

Ongelma on ehdottomasti todellinen. Nykyään asiantuntemuksen katsotaan syntyvän pelkästään vaikkapa ahkerasta kirjoittelusta asian tiimoilta. Tekeekö Jussi Halla-ahosta maahanmuuton asiantuntijan se, että hän on kirjoittanut asiasta niin paljon?

Tästä onkin helppo päästä suoraan seuraavaan ongelmaan, joka on puhtaasti median luoma, mutta jota on vaikea kiertää. Aiheita pyritään tarkastelemaan eri suunnista ja moniäänisesti – saamaan siis ääneen eri käsitysten edustajia.

Niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi tiedemaailman käsitys ilmiöstä on hyvin yhtenäinen, poikkeavien mielipiteiden etsiminen ja tuominen julkisuuteen on hyvin keinotekoista. Kritiikki saa todellista merkitystään suuremman painoarvon julkisuudessa. Tästähän esimerkiksi ilmastonmuutostutkijat ovat mediaa syyttäneet.

Uusia ”asiantuntijoita” haetaan julkisuuteen siitäkin syystä, että vanhojen kasvot kuluvat nopeasti loppuun. Alueen todellisia tuntijoita ei ehkä ole kuin muutama tai vain jotkut heistä suostuvat tulemaan nimellään ja naamallaan julkisuuteen.

Monelta alalta asiantuntijat kuitenkin puuttuvat tyystin. ”Media-alan sekatyöläinen” voi olla paras mutta myös ainoa ”sosiaalisen median asiantuntija”. Akateeminen tutkimus ei ole ottanut tarkasteltavakseen vielä kaikkia uusia aloja ainakaan kovin suuressa määrin. Voi myös olla, ettei aihetta tutkita Suomessa, pienessä maassa.

Itsekin olen saanut pyyntöjä esiintyä asiantuntijana muutaman aiheen kohdalla, joista ei ole olemassa suomalaista tutkimusta. Minua on pyydetty toimimaan muun muassa kasvosokeuden ja perhesurmien asiantuntijana. Molemmista olen kirjoittanut useaankin otteeseen, mutta kummankaan aiheen asiantuntija en missään nimessä ole.

Mutta mikä todella tekee asiantuntijan? Tiedon ja asiantuntemuksen määrää ja laatua on vaikea mitata. Edes tohtorintutkinto ei välttämättä pätevöitä asiantuntijaksi, jos aihe ei osu juuri henkilön omaan tutkimusalueeseen.

Toisaalta pidän itseäni asiantuntijana esimerkiksi koiran historian ja evoluution suhteen, vaikka en ole tehnyt itse varsinaista tutkimusta aiheesta – olen vain käynyt tietokirjaa varten läpi suuren määrän tieteellisiä julkaisuja.

Lopulta en voi olla kuin samaa mieltä Väliverrosen kanssa, jonka mielestä ”asiantuntijan käsitettä ei kannata pakottaa vain ahtaaseen, tieteelliseen muottiin”.

Asiantuntijaksi kutsutun sanomiset saavat ison painoarvon mediassa, ja siksi nimikettä täytyy käyttää kriittisesti – oppiarvoihin kuitenkaan tuijottamatta.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Aivan niin. Olen kyllä kuullut radiossa asiantuntijana haastateltavan henkilöä joka ei tunnu kaikin osin oikein tietävän mistä puhuu.

Se varmaankin median syy…toimittaja voisi esitellä hänet vain henkilönä jolla on asiasta mielipide. Ehkä se ”status” on lipsahtanut vain kohteilaisuudesta?

Mielestäni asiantuntijoiden sidonnaisuudet pitäisi ottaa paremmin huomioon. Lisäksi jatkuvasti syntyy kaikenlaista tutkimustietoa joissa näkyy rahoittajien ääni liiankin kuuluvasti, puolueettomasta tutkimuksesta ei ole tietoakaan.

Muuan persoonallinen proffa (Univ. of Southern California) esittää viime vuonna julkaistussa kirjassaan myös henkilökohtaisen kommentin, jonka mukaan hän ei itse ole ollenkaan opetettavissa:

“I am not sure that I myself am teachable! As someone who never aced an exam, who has tried and tried without much success to become fluent in another language, and who can read a book without retaining much at all, I realize that I can learn only what I can teach myself, and that much of what I was thought in school left very little impression upon me at all. The question of unteachability arises as a political problem…” (Halberstam 2011, 12-13.)

En siteeraa väärin, vaikka en ikinä pystyisi suorittamaan mitään koulutuksia kyseisellä ihmistieteiden kapealla osa-alueella. Suomessa ongelmana on yletön asiantuntija- ja koulutususko, jonka mukaan kaikki tieto pitäisi oikeuttaa ja kaikki tieto olisi mahdollista oikeuttaa koulutuksen ja muodollisen tutkintojärjestelmän kautta.

”Asiantuntijaksi kutsutun sanomiset saavat ison painoarvon mediassa, ja siksi….”

Mutta mikä painoarvo onkaan medialla? Ei välttämättä sellainen sellainen kuin sen parissa työskentelevät usein kuvittelevat. Ihmiset osaavat kyllä arvottaa median antia melko hyvin, ”luin sen lehdestä” -perustelua harva enää viitsii käyttää.

Toimittajan pitäisi esitellä ns. asiantuntija yleisesti lyhyesti, ellei hän ole jo niin kaikille tiedetty.
Esim. koultustausta, työkokemusvuodet, kirjoitetut artikkelit ym. jotka osoittaisivat ettei ihan tyhjä mielipiteiden lausuja.

Nobelisti Richard Feynmanin mukaan arvaaminen sinänsä ei ole epätieteellistä, vaikka monet tieteen ulkopuolella vaikuttavat ihmiset niin uskovatkin.
”Tieteellistä on sanoa, mikä on todennäköisempää ja mikä epätodennäköisempää, eikä aina olla todistelemassa, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta.”
Toinen asia on, että sosiaalisessa mediassa, etenkin politiikkaa koskevissa kommenteissa jokainen eri mieltä oleva saa kovin herkästi kuulla olevansa yksinkertaisesti asiantuntematon. Joskus olen ollut kuulevinani samanlaisia kommentteja eduskunnastakin.

Ja taas kerran se oli Halla-aho joka paiskattiin areenalle. Ketään muutahan ei tietenkään ole, vai?

Ei esim. ministeriä jonka ainoa edellytys ministerinpostiin on hehkuva luokkatietoisuus ja orjamainen alistuminen tekemään mitä puoluepomo käskee.
Siitä sitten vain, marketin kassalta suoraan tekemään miljardiluokan logistiikkapäätöksiä.

Tai runokirjan julkaissut entinen keikkamuusikkojen kamojen roudaaja ja ympärillä hengaaja työministeriksi.

Tai kansliapäälliköksi sisäministeriöön entinen puolueen tilapaäisavustaja, jonkin ihmealan maisteri mutta kiivas ja tulinen sanan ja hengen mies.
Päättämään poliisin ja Rajavartiolaitoksen asioista..

Tai…

Mutta vain Halla-aho löytyi.
Ja muka eräänlainen tiedetoimittaja…taitaisi olla aika siirtyä sinne politiikan puolelle, räksyttämään muiden Kaikkien Alojen Erikosiasiantuntijoiden kanssa.

J. Karjalaista mukaillen: ”Me ollaan asiantuntijoita kaikki. kun oikein silmin katsotaan.” Eli omin silmin.

Vakavasti puhuen. Niin sanotut aisiantuntijat ovat usein keskenään hyvin erimielisiä ja toistensa lausuntoja tai tekemisiä arvostellessaan niin pikkusieluisia, että heikompaa hirvittää.

Kumpi sitä paitsi on arkisissa asioissa parempi asiantuntija. Niiden keskellä elämäänsä elävä tavis vai norsunluutornistaan maailmaa katseleva, korkeasti oppinut kansalainen?

Jokin aika sitten kuuntelin muuatta asiantuntijan roolissa puhunutta keski-ikäsitä miestä. Hän aloitti puheensa kertomalla että kun on opiskellut puuta ja heinää (maa- ja metsätieteitä), on tietenkin luontevaa puhua puuta heinää mistä tahansa asiasta ja kuulostaa silti viisaalta. Uskoakseni oli itseironiaa, mutta sisälsi ytimekkään luonnehdinnan niin sanotusta asiantuntijuudesta.

”Edes tohtorintutkinto ei välttämättä pätevöitä asiantuntijaksi, jos aihe ei osu juuri henkilön omaan tutkimusalueeseen”, totesi toimittaja Raevaara. Tämä on aivan totta, mutta siihen pitää vielä lisätä eräs olennainen seikka: vaikka aihe sattuisikin osumaan henkilön omaan tutkimusalueeseen, ei tämäkään vielä välttämättä takaa mitään.

Jos kyseinen tutkimus on syystä tai toisesta suoritettu vajavaisesti tai virheellisesti, ovat sen antamat lopputuloksetkin puutteellisia ja vääristyneitä. Ikävimpiä ovat tapaukset, joissa kyse on aivan tietoisesta harhaanjohtamisesta eli tieteellisestä vilpistä. Klassinen esimerkki tällaisesta toiminnasta ovat tupakkateollisuuden takavuosina rahoittamat laajat ”tieteelliset tutkimukset”, joissa ihan tohtoritason ihmisetkin päätyivät antamaan ”tieteellisiä” lausuntoja, joiden mukaan tupakka ei ole ollenkaan haitallista ihmiselle…

Ajankohtaisempi esimerkki löytyy nykyisestä rasvakeskustelusta. Viime aikoinahan on käynyt ilmi, että 1950-70-luvuilla julkaistut ”tieteelliset tutkimukset” voin haitallisuudesta ja margariinin terveellisyydestä perustuivat olemattoman huteralle tieteelliselle pohjalle. Itse asiassa jo näissä ensimmäisissäkin tutkimuksissa saatiin viitteitä siitä, että margariini (ja etenkin sen sisältämät transrasvat) ovat erityisen haitallisia ihmiselle. Kaupallisista ja poliittisista syistä asian tämä puoli jätettiin kuitenkin kertomatta, ja ruvettiin toitottamaan voin ja muiden eläinrasvojen vaarallisuutta.

Samaa surkuhupaisaa teatteria edusti Suomessa 1970-luvulla järjestetty Pohjois-Karjala-projekti. Senkään antamista tuloksista mikään ei viitannut siihen, että voi ja eläinrasvat olisivat jotenkin erityisen haitallisia. Itse asiassa vertailualueella sydän- ja verisuonitaudit vähenivät jopa enemmän kuin margariinia syömään laitetulla Pohjois-Karjalan väellä! Tämäkin silti uutisoitiin julkisuuteen ”uutena tieteellisenä todisteena” siitä, että voi on haitallista ja margariini terveellistä.

Päätös ”tutkimustuloksista” oli mitä ilmeisimmin tehty jo ennen projektin aloittamista, joten tällaisen pikkuseikan (siis sen, että saadut tutkimustulokset eivät tuekaan alkuperäistä työhypoteesia) ei sallittu pilata hienoa kokonaisuutta, joka tuotti mukavasti rahaakin tekijöilleen.

Tarinan opetus on se, että toimittajien pitäisi päästä eroon paitsi tuosta jutussa mainitusta tavasta korottaa lähes kuka tahansa ”asiantuntijaksi”, myös sokeasta auktoriteettiuskosta. Jo aivan normaali lähdekritiikki edellyttää tätä.

Pitäisi siis huomioida se, miten hyvin väitteen lausuja pystyy perustelemaan väitteensä, ja esittää tarvittaessa vasta-argumentteja – ja sitten taas katsoa kuinka hyvin hän pystyy niihin vastaamaan, vai pystyykö ollenkaan. Erityisen tärkeää on miettiä sitä, onko kohdehenkilöllä tai hänen edustamallaan taholla niin sanotusti oma lehmä ojassa. Esimerkiksi lääketehtaalta ison tutkimusapurahan saanut tutkija ei välttämättä ole enää puolueeton tutkija – ainakaan jos kyse on mainitun tehtaan tuotteiden ja niiden vaikutusten tutkimisesta ja näiden tutkimustulosten kertomisesta julkisuuteen.

Jostain syystä lähdekritiikin laiminlyöminen on kuitenkin suomalaisten toimittajien suoranainen helmasynti. Erityisen usein tätä laiminlyöntiä tapahtuu juuri silloin, kun jutun lähteenä on joku auktoriteetti; tiedemiesten lisäksi voidaan mainita vaikkapa johtavat poliitikot ja virkamiehet sekä elinkeinoelämän ja finanssimaailman ylin johto. Tällaisia tahoja haastateltaessa näyttää melkeinpä suoranaisena maan tapana meillä olevan, että haastateltavan tahon sanoma päätyy uutiseksi ihan sellaisenaan, ilman minkäänlaista kritiikin häivääkään.

Näitä luetaan juuri nyt