Kuka saa olla asiantuntija?

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viestinnän professori Esa Väliverronen arvostelee Ylen nettiuutisessa nykyistä asiantuntijatrendiä.

Väliverrosen mukaan mediassa nostetaan ihmisiä asiantuntijoiksi liian heppoisin perustein. Kuka tahansa voi profiloitua asiantuntijaksi ilman todellista koulutusta aihepiiriin, kunhan on jollain tapaa ollut tekemisissä aiheen kanssa. ”Ruokabloggaaja esiintyy ravitsemusasiantuntijana, media-alan sekatyöläinen sosiaalisen median asiantuntijana tai kolumnisti talousviisaana.”

Väliverronen näkee ongelmia sekä median että ”asiantuntijoiden” käytöksessä. Media ei vaadi todellista asiantuntijuutta ja käyttää nimitystä liian helposti. Toisaalta tavallisillakin ihmisillä on tarve ”brändäytyä”, profiloitua julkisuudessa ja edistää siten uraansa.

Ongelma on ehdottomasti todellinen. Nykyään asiantuntemuksen katsotaan syntyvän pelkästään vaikkapa ahkerasta kirjoittelusta asian tiimoilta. Tekeekö Jussi Halla-ahosta maahanmuuton asiantuntijan se, että hän on kirjoittanut asiasta niin paljon?

Tästä onkin helppo päästä suoraan seuraavaan ongelmaan, joka on puhtaasti median luoma, mutta jota on vaikea kiertää. Aiheita pyritään tarkastelemaan eri suunnista ja moniäänisesti – saamaan siis ääneen eri käsitysten edustajia.

Niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi tiedemaailman käsitys ilmiöstä on hyvin yhtenäinen, poikkeavien mielipiteiden etsiminen ja tuominen julkisuuteen on hyvin keinotekoista. Kritiikki saa todellista merkitystään suuremman painoarvon julkisuudessa. Tästähän esimerkiksi ilmastonmuutostutkijat ovat mediaa syyttäneet.

Uusia ”asiantuntijoita” haetaan julkisuuteen siitäkin syystä, että vanhojen kasvot kuluvat nopeasti loppuun. Alueen todellisia tuntijoita ei ehkä ole kuin muutama tai vain jotkut heistä suostuvat tulemaan nimellään ja naamallaan julkisuuteen.

Monelta alalta asiantuntijat kuitenkin puuttuvat tyystin. ”Media-alan sekatyöläinen” voi olla paras mutta myös ainoa ”sosiaalisen median asiantuntija”. Akateeminen tutkimus ei ole ottanut tarkasteltavakseen vielä kaikkia uusia aloja ainakaan kovin suuressa määrin. Voi myös olla, ettei aihetta tutkita Suomessa, pienessä maassa.

Itsekin olen saanut pyyntöjä esiintyä asiantuntijana muutaman aiheen kohdalla, joista ei ole olemassa suomalaista tutkimusta. Minua on pyydetty toimimaan muun muassa kasvosokeuden ja perhesurmien asiantuntijana. Molemmista olen kirjoittanut useaankin otteeseen, mutta kummankaan aiheen asiantuntija en missään nimessä ole.

Mutta mikä todella tekee asiantuntijan? Tiedon ja asiantuntemuksen määrää ja laatua on vaikea mitata. Edes tohtorintutkinto ei välttämättä pätevöitä asiantuntijaksi, jos aihe ei osu juuri henkilön omaan tutkimusalueeseen.

Toisaalta pidän itseäni asiantuntijana esimerkiksi koiran historian ja evoluution suhteen, vaikka en ole tehnyt itse varsinaista tutkimusta aiheesta – olen vain käynyt tietokirjaa varten läpi suuren määrän tieteellisiä julkaisuja.

Lopulta en voi olla kuin samaa mieltä Väliverrosen kanssa, jonka mielestä ”asiantuntijan käsitettä ei kannata pakottaa vain ahtaaseen, tieteelliseen muottiin”.

Asiantuntijaksi kutsutun sanomiset saavat ison painoarvon mediassa, ja siksi nimikettä täytyy käyttää kriittisesti – oppiarvoihin kuitenkaan tuijottamatta.