Koulukirjaa on vaikea korvata

Viime aikoina olen ajatellut koulukirjoja.

Oma peruskoulu-urani sijoittui vuosien 1986-1995 välille, ja vaikka siis kuuluin ”laman lapsiin”, meillä oli joitain taito- ja taideaineita lukuun ottamatta jokaisessa oppiaineessa käytössä koulukirjat. Välillä ne olivat edellisten käyttäjien näpeissä irtolehtipainoksiksi hajonneita, mutta täyttivät silti tarkoituksensa.

Olen pannut omien lasteni kohdalla merkille, että kirjoja ei kaikissa aineissa enää jaeta oppilaille. Kirjan sijaan kotiin on eksynyt rypistyneitä monisteita ja vihkoja hajanaisilla muistiinpanoilla. Joissain aineissa on ilmeisesti käytössä kirjoja, jotka kerätään pois oppitunnin jälkeen, mutta minusta oppikirjan hyöty on suurin silloin, kun sen saa tuoda kotiin asti.

Syksyllä yläkoulun aloittaneen lapseni kohdalla henkilökohtaiset oppikirjat puuttuvat ainakin A1-kielestä, terveystiedosta, elämänkatsomustiedosta, musiikista sekä äidinkielestä ja kirjallisuudesta. Keskustelisin mielelläni lapsen kanssa vaikkapa elämänkatsomustiedon tai terveystiedon sisällöistä, mutta… no, tiedätte, mitä 14-vuotias vastaa, kun häneltä kysyy, mistä terveystiedossa on puhuttu.

Oppimateriaalien maailma elää muutosta. Vaikka varsinaista sähköistä oppikirjaa ei olisikaan käytössä, verkon kautta tehdään kuitenkin tehtäviä ja harjoituksia. Uuden opetussuunnitelman ilmiöpainotteisuus työntää opetusta irti yksittäisten oppiaineiden kirjoista. Tuttava kertoi lapsensa olevan kokonaan oppikirjattomassa koulussa.