Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Koulukirjaa on vaikea korvata

Blogit Tarinoita tieteestä 20.4.2017 13:30
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Viime aikoina olen ajatellut koulukirjoja.

Oma peruskoulu-urani sijoittui vuosien 1986-1995 välille, ja vaikka siis kuuluin ”laman lapsiin”, meillä oli joitain taito- ja taideaineita lukuun ottamatta jokaisessa oppiaineessa käytössä koulukirjat. Välillä ne olivat edellisten käyttäjien näpeissä irtolehtipainoksiksi hajonneita, mutta täyttivät silti tarkoituksensa.

Olen pannut omien lasteni kohdalla merkille, että kirjoja ei kaikissa aineissa enää jaeta oppilaille. Kirjan sijaan kotiin on eksynyt rypistyneitä monisteita ja vihkoja hajanaisilla muistiinpanoilla. Joissain aineissa on ilmeisesti käytössä kirjoja, jotka kerätään pois oppitunnin jälkeen, mutta minusta oppikirjan hyöty on suurin silloin, kun sen saa tuoda kotiin asti.

Syksyllä yläkoulun aloittaneen lapseni kohdalla henkilökohtaiset oppikirjat puuttuvat ainakin A1-kielestä, terveystiedosta, elämänkatsomustiedosta, musiikista sekä äidinkielestä ja kirjallisuudesta. Keskustelisin mielelläni lapsen kanssa vaikkapa elämänkatsomustiedon tai terveystiedon sisällöistä, mutta… no, tiedätte, mitä 14-vuotias vastaa, kun häneltä kysyy, mistä terveystiedossa on puhuttu.

Oppimateriaalien maailma elää muutosta. Vaikka varsinaista sähköistä oppikirjaa ei olisikaan käytössä, verkon kautta tehdään kuitenkin tehtäviä ja harjoituksia. Uuden opetussuunnitelman ilmiöpainotteisuus työntää opetusta irti yksittäisten oppiaineiden kirjoista. Tuttava kertoi lapsensa olevan kokonaan oppikirjattomassa koulussa.

Olen ilmeisesti muuttunut niin vanhaksi änkyräksi, että koulukirjojen katoaminen on alkanut huolestuttaa.

Ensinnäkin kirja on verraton väline tiedonkäsittelyyn. Se konkreettisesti sitoo tiedon yhteen (toisin kuin irtomonisteet), sallii kertauksen, palaamisen ja tarkistamisen. Se auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia ja asioiden liittymistä toisiinsa.

Kirja on suuri apu kotona. Opettajien taholta kuuluu nykyään usein kritiikkiä siitä, ettei kotona tueta lapsen koulunkäyntiä. Oppikirja on lapsen huoltajalle linkki siihen, mitä koulussa käsitellään. Koulukirjan kautta aikuinen ja lapsi voivat jatkaa keskustelua niistä aiheista, mitä oppitunneilla on käsitelty. Oppikirjattomuus kasvattaa juopaa koulun ja kodin välissä.

Kirja on korvaamaton apuväline kokeisiin lukemisessa. Siinä on yksien kansien sisällä kaikki se, mitä koululaisen pitää aiheesta osata. Tiedon valtameri ei tunnu enää niin uhkaavalta ja päättymättömältä. Tietoa pitää osata hakea muualtakin kuin koulukirjasta, mutta hyvään oppikirjaan on tiivistetty ja valittu olennainen.

Monella lapsella on koulussa ongelmia yksittäisissä asioissa. Yhden on vaikea keskittyä kuuntelemaan, toisen hankala tehdä ryhmätöitä, kolmannen vaikea kirjoittaa asioita vihkoonsa, neljännen pitää tallessa vihko ja irtomonisteet. Oppikirja helpottaa kaikkien näiden lasten oppimista.

Kirjasta on apua niillekin lapsille, joille lukeminen on hyvin hankalaa. Kirjan avulla lapsen oppimista auttava ammattilainen (oli hän sitten psykologi, neuropsykologi, toimintaterapeutti tai vaikkapa puheterapeutti) saa käsityksen, mistä tunneilla on puhuttu ja mitkä asiat ovat olleet lapselle hankalia. Kirjan puuttuminen vaikeuttaa lapsen tukemista.

Oppikirja takaa edes suurin piirtein sen, että jokaisella lapsella on pääsy siihen tietoon, joka tunneilla on tarkoitus oppia. Jos tunneilla keskittymisvaikeuksista kärsivällä oppilaalla ei ole kirjan puuttuessa edes hyvää mahdollisuutta kerrata kokeisiin, hän saa kärsiä keskittymisvaikeuksistaan moninkertaisesti. Laadukas oppikirja tuottaa tasa-arvoa.

Lasten vähenevästä lukemisesta ja heikentyvästä lukutaidosta puhutaan paljon. Oppikirjattomuus vahvistaa edelleen kyseisiä trendejä. Hyvin kirjoitettua koulukirjaa on mukava lukea, eikä ole ihme, ettei lapsi osaa tarttua vapaa-ajallaan kirjoihin, jos koulussakin teksti on vain irtomonisteita ja nettitekstejä.

Voi olla, että tulen tällä bloggauksella leimanneeksi itseni monin tavoin vanhanaikaiseksi ja kaavoihin kangistuneeksi. Pitäisi suosia e-kirjoja, interaktiivista digimateriaalia, itsenäistä ilmiöoppimista, ryhmätöitä, käsillä tekemistä, sisällön tuottamista itse, oppiaineiden rajojen rikkomista ja ties vaikka mitä.

Niitä pitääkin suosia, varsinkin oppitunneilla. Kirjan voi jättää pelkän taustatuen rooliin, se voi olla jopa koko ajan kotona eikä lainkaan mukana koulussa. Mutta silloin koululaisella olisi ainakin yksi taho, jonka puoleen kääntyä, jos oppituntien sisältö on mennyt ohi.

Koulumaailma ja opetusmetodit ovat onneksi kehittyneet huimasti, eikä pelkän kirjan tankkaamiseen toivottavasti kouluissa enää palata. Vaikkapa vieraita kieliä ei opi pysymällä kiinni kirjassa, ja toisaalta erityisen hyvin koulussa pärjääville pitää pystyä tarjoamaan mielenkiintoisia haasteita oppikirjan tietosisällön ulkopuolelta.

Pakko silti sanoa, että toistaiseksi koulukirja tuntuu verrattomalta tiedon rajapinnalta.