Kouluampumisella uhkailevalla on paljon ongelmia

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Connecticutin kouluampumisen myötä ilmoille on noussut jälleen ajatus, että kouluampumisista pitäisi uutisoida ja kirjoittaa uhri-, ei tekijäkeskeisesti. Tekijöiden vähäisen näkymisen toivotaan estävän kulttimaineen syntymistä kouluampujien ympärille. Pääpiirteissään asia voi hyvinkin olla näin.

Toisaalta Yhdysvalloissa ensireaktiot joukkosurmaan ovat tuntuneet keskittyvän paljon käsiaseiden määrän ja aselakien miettimiseen.

Aion kirjoittaa nyt nimenomaan kouluampujista, tai oikeastaan siitä, millaisesta joukosta ihmisiä he tulevat. Törmäsin nimittäin Nina Lindbergin, Eila Sailaan ja Riittakerttu Kaltiala-Heinon tutkimukseen ”The copycat phenomenon after two Finnish school shootings: an adolescent psychiatric perspective”, joka on julkaistu BMC Psychiatry -lehdessä puolisen vuotta sitten. Tutkimus käsittelee tilannetta Suomessa.

Suomessa tapahtuneista kouluampumisista eniten näkyvyyttä ovat saaneet vuonna 2007 Jokelassa ja vuonna 2008 Kauhajoella tehdyt koulusurmat.

Ovatko ne ainoita kouluampumisia Suomessa? Vuonna 1989 kaksi henkeä vaatinut kouluampuminen Raumalla sekä vuonna 2012 Orivedellä tapahtunut ja yhden henkilön loukkaantumiseen päättynyt tapahtumasarja poikkeavat joiltain olennaisilta piirteiltään Jokelan ja Kauhajoen ampumisista.

Lindbergin, Sailaan ja Kaltiala-Heinon tutkimuksessa on syvennytty kouluampumisten jäljittelijöihin, siis joukkosurmilla uhkailijoihin.

Jokelan ja Kauhajoen tapahtumia seurasi ryöppy uhkailuja. Jokelan jälkeen koulut saivat vuoden aikana yhteensä 87 joukkosurmauhkausta, kun ennen Jokelaa määrä oli ollut 5-10 vuodessa. Kauhajoen kouluampumisen jälkeen uhkauksia tuli muutaman viikon sisällä yli sata.

Uhkausten lisääntyminen lähialueella tapahtuneen kouluampumisen jälkeen on yleinen ilmiö maailmalla.

Lindbergin, Sailaan ja Kaltiala-Heinon tutkimus käsitti kaikkiaan 77 nuorta, jotka esittivät joukkosurmauhkauksen 8.11.2007 ja 30.6.2009 välisenä aikana. Uhkailijat olivat 13-18-vuoden ikäisiä, ja 67 heistä oli poikia. Heidät oli uhkausten vuoksi ohjattu nuorisopsykiatriseen arvioon, jonka tietoja tutkijat yhteenvedossaan käyttivät.

Kahdeksaa lukuunottamatta nuoret asuivat biologisen vanhempansa tai vanhempiensa luona. Kaikki heistä olivat kirjoilla koulussa: joko perus- tai ammattikoulussa tai lukiossa. He pärjäsivät koulussa yleensä hyvin tai keskimääräisesti.

Tyypillinen suomalainen henkirikos tehdään humalassa, uhreja on kerrallaan yksi ja tekijä ja uhri ovat molemmat monella tapaa marginalisoituneita ihmisiä. Kouluampumiset eivät tähän malliin sovi. Kouluampujienkin profiili poikkeaa tyypillisestä suomalaisesta henkirikoksen tekijästä varsin paljon.

Myös kouluampumisten rituaalinen luonne, johon kuuluu valmistelua, tietynlaiset aseet ja ehkä vaatteetkin sekä vihjailua ja keskustelemista tulevasta teosta, erottaa ne perinteisistä suomalaisista henkirikoksista.

Vaikka internet on mahdollistanut tekojen rituaalisen luonteen korostumisen ja ehkä lisännyt kopioimista, koulusurmat eivät rajoitu internet-aikakaudelle. Yhdysvalloissa tehtiin vuosina 1974-2000 kaikkiaan 37 aseellista hyökkäystä kouluihin. Jo näihin syyllistyneissä 41 henkilössä näkyivät samat piirteet, jotka ovat löydettävissä suomalaisilta kouluampumisella uhkailleilta nuorilta.

Mikä uhkailijoita ja mahdollisia kouluampujia sitten ajaa?

Kodin ja vanhempien osuutta kouluampumisiin on mietitty paljon. Yli puolella uhkailijoista raportoitiin olleen stressaavia tapahtumia perhe-elämässä edellisen puolen vuoden aikana.

Huomattavaa oli, että 18 tutkitulle (eli 23 %) stressiä aiheuttivat vanhemman mielenterveysongelmat. Myös vanhemman tai vanhempien alkoholiongelmat nousivat esiin 21 prosentilla nuorista. Seitsemällä tutkituista vanhemmat olivat viimeisen puolen vuoden aikana eronneet tai juuri eroamassa.

Perheväkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä oli kohdannut vain muutama.

Arvioinnissa korostuivat mielenterveydelliset seikat. Kaksi kolmasosaa nuorista oli ollut jollain tapaa hoidettavana mielenterveyden ongelmien takia.

Tutkituista 65 prosenttia kärsi ahdistuksesta, 62 prosentilla oli masennuksen oireita, 60 prosentilla esiintyi impulssiivista käytöstä ja 52 prosentilla aggressiivisia purkauksia, 45 prosenttia oli ajatellut tai suunnitellut itsemurhaa, 42 prosenttia oli tuhonnut omaisuutta, 40 prosenttia oli käyttänyt fyysistä väkivaltaa muita kohtaan ja 39 prosentilla oli ongelmia tarkkaavaisuudessa. Arviolta 25 prosenttia kärsi niin kutsutusta käytöshäiriöstä. Lisäksi listassa oli pienemmässä määrin muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eristäytymistä, psykoottisia oireita, syömishäiriöitä ja luvattomien lääkeaineiden käyttöä.

Luvut ovat korkeita. Esimerkiksi itsemurha-ajatuksia on muuten raportoitu olevan 13-16-vuotiaiden keskuudessa 20-25 prosentilla tytöistä ja 15 prosentilla pojista. Masennusta sairastavien osuus ikäryhmästä on 5-10 prosenttia. Käytöshäiriötä tavataan 5-10 prosentilla nuorista.

Uhkailijoilla oli vähemmän psykoottisia oireita kuin sairaalahoidossa olevilla nuorisopsykiatrisilla potilailla mutta selvästi enemmän kuin ikäryhmässä muuten. Tarkkaavaisuushäiriöt olivat uhkailijoilla yleisempiä kuin sairaalahoidossa olevilla saman ikäryhmän psykiatrisilla potilailla.

Mielenterveydelliset ongelmat siis korostuvat tutkimuksessa. Myös uhkailijoiden vanhempien mielenterveysongelmien yleisyyteen kannattaa kiinnittää huomiota.

Mielenterveyden ongelmat tai käytöshäiriöt eivät olleet puhjenneet mitenkään yllättävästi: 57 prosenttia uhkailijoista oli käyttänyt joko lapsena tai nuorena jonkinlaisia psykiatrisia palveluita.

Joukkosurmien ehkäisyssä mielenterveyden hoitaminen on siis ensisijaisen tärkeää. Sekä tunne-elämän että käytöksen oireisiin pitää kiinnittää huomiota. Vihanhallintakeinoja tulee opettaa: vihanpurkaukset ja ongelmat impulssien hallitsemisessa olivat uhkailijoilla yleisempiä kuin nuorisopsykiatrisilla potilailla keskimäärin.

Huomionarvoista on, että uhkailijoista 30 (39 %) koki tulleensa kiusatuksi koulussa. ”Normaaliosuus” kiusatuksi tulemiselle tai oikeastaan kokemukselle kiusatuksi tulemisesta on 6-10 prosenttia. Kiusaamista voi olla vaikea todentaa jälkeenpäin, mutta ratkaisevaa onkin yksilön oma kokemus asiasta. Eri tutkimusten mukaan suomalaiset nuoret viihtyvätkin huonosti koulussa.

Ovatko uhkailijat oikeasti vaarallisia? Tutkijat arvioivat, että noin puolella uhkailijoista oli voimavaroja toteuttaa uhkaus. Noin viidennes oli myös tehnyt valmisteluja joukkosurmaa varten.

Motiiveiksi ajattelemalleen joukkosurmalle tutkitut esittivät yleisimmin koston tiettyjä henkilöitä kohtaan, vihan yleisesti tai halun kuolla. Vain muutama sanoi uhkauksen olleen vitsi tai pelkkä yritys saada huomiota.

Tutkimuksen kirjoittajat korostavat Suomen olevan väkivaltainen yhteiskunta. Itsemurhaluvut ovat varsinkin nuorten miesten joukossa yhä hyvin korkeita, vaikka ne ovatkin pahimmista ajoista vähentyneet. Jokelan ja Kauhajoen kouluampujia ihailtiin avoimesti muun muassa internetissä surmien jälkeen.

Kirjoittajat myös nostavat esille sen, että Suomen viimeaikaiset poliittisen kentän tapahtumat ovat tehneet esimerkiksi rasistisesta vihamielisyydestä aiempaa hyväksytympää. Heidän mielestään ilmiö kertoo yleisesti väkivaltaisten asenteiden hyväksymisestä yhteiskunnassa. Koulusurmilla uhkailijat suhtautuivatkin hyväksyvästi väkivaltaan yleensä, ja noin puolet heistä kertoi ihailevansa kouluampujia.

Tutkijat kuitenkin muistuttavat, että on eri asia toteuttaa koulusurma kuin uhkailla sillä. On tärkeää löytää tekijät, jotka muuttavat aikomukset teoiksi, tai toisinpäin: jotka estävät aikomuksia muuttumasta teoiksi.

Joka tapauksessa kouluampumiset ovat niin monimutkaisia vyyhtejä, ettei pelkkien mielenterveysseikkojen pohtiminen taida riittää niiden setvimiseen.