Korona-pandemia ja asiantuntijuuden rajat
Professori Heikki Hiilamo kirjoittaa tuoreessa Ylen verkkosivujen kolumnissaan tärkeästä asiasta: tutkijoiden päsmäröimisestä alalla, joka ei ole heidän omansa.
Hiilamo liittää ilmiön erityisesti korona-aikaan ja käyttää esimerkkinä Eroon koronasta -verkostoa, jonka eturivissä esiintyi sinänsä kokeneita tieteentekijöitä ja lääkäreitä. Verkosto arvosteli Suomen virallista koronapolitiikkaa ja ajoi enemmänkin tukahduttamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Hiilamon mielestä sillä ei kuitenkaan ollut oikeanlaista asiantuntemusta vaatimustensa pohjaksi.
”Eroon koronasta -verkosto sivuutti tärkeimmän asiantuntemusalan: tartuntatautiepidemiologian. Verkosto loi uskottavuutta hienoilla akateemisilla titteleillä, mutta tuntemus viruksen leviämisestä oli kehno”, Hiilamo kirjoittaa.
Heikki Hiilamon mielestä akateemisen asiantuntijan pitää pysyä tarkkana siitä, mihin hän voi ottaa kantaa ja miten. Pitää ymmärtää oman asiantuntemuksen rajat ja huolehtia siitä, etteivät omat kannanotot lipsahda ”ideologisiksi”.
Ongelma on todellinen ja siitä pitää keskustella. Akateemisillä titteleillä ratsastetaan julkisuudessa, ja monesti ne sokaisevat viestin vastaanottajan. Omaa asiantuntemusta on naurettavan helppo liioitella (ja toisaalta aivan yhtä helppo vähätellä).
Olen kirjoittanut aiemmin aiheesta vaikkapa tässä.
Titteleihin ei pidä luottaa – pitäisi nähdä asiantuntemus niiden takana. Esimerkiksi lääketiede tai biologia ovat valtavan laajoja tieteenaloja, eikä yksikään lääketieteilijä tai biologi hallitse niitä kokonaan. Toisaalta vaikkapa dosentuurin tai professuurin alasta voi maallikon olla vaikea päätellä, mitä se todella pitää sisällään.
Kysymystä asiantuntijuudesta ei tietenkään pidä yksinkertaistaa liiaksi:
Asiantuntemus ei missään nimessä ole mikään joko-tai-asia. Tieteenaloillakaan ei ole selviä rajoja. Laajojen kokonaisuuksien kuten pandemian käsittelemiseen tarvitaan paljon muutakin kuin vaikkapa epidemiologista ymmärrystä. Ratkaisuja ei liioin voi tehdä vain tiedon varassa: päätökset tehdään aina arvoista käsin.
Kun esimerkiksi toimittaja etsii oikeaa asiantuntijaa juttuunsa, pelkkään titteliin luottaminen ei riitä. Pitää ottaa selvää siitä, mitä tutkija on oikeasti tutkinut tai mitä hän opettaa yliopistossa. Tähän selvittelytyöhön saa kyllä apua vaikkapa yliopistoviestinnältä tai muilta tutkijoilta.
Sosiaalinen media on kuitenkin aiheuttanut sen, että asiantuntijat nousevat julkisuuteen muutenkin kuin journalistien valintojen kautta. Somessa tutkija voi itse aktiivisesti tuoda asiantuntemustaan näkyviin tai jopa määrätietoisesti ”brändätä” itseään.
Tiedeviestintä on siis entistä enemmän tutkijan omissa käsissä. Siten hänen omissa käsissään on entistä enemmän myös tiedeviestinnän etiikka. Asiantuntija itse tietää parhaiten tietämyksensä rajat.
Kun tutkijan tekee mieli kommentoida jotain kysymystä julkisuudessa asiantuntijan roolissa, kannattaa pohtia seuraavia seikkoja:
Kuinka paljon omaan kannanottoosi vaikuttavat henkilökohtaiset, peri-inhimilliset seikat, kuten vaikkapa tunteet tai oma maailmankatsomus? Tutkija ei ole immuuni vaikkapa sille, että pandemian alkuvaiheessa tilanne tuntui uudelta ja pelottavalta. Tunteet vaikuttavat siihen, miten havainnoimme maailmaa ja millaiset ratkaisut tuntuvat siten mahdollisilta.
Miten omat arvosi vaikuttavat kannanottoon? Esimerkiksi pandemiassa tämä näkyi suhtautumisessa iäkkäisiin: toisten mielestä piti suojella viimeiseen asti heidän säilymistään hengissä, toisten mielestä oli tärkeämpää säilyttää mahdollisuus mielekkääseen, sosiaalisesti rikkaaseen elämään. Tässä yksityiskohdassa tiivistyi myös se, että tiede ei automaattisesti tarjoa toimenpidesuosituksia. Ensin pitää tehdä arvoihin pohjautuva valinta siitä, mitä tavoitellaan, ja sitten kysyä tieteeltä, miten tavoite saavutetaan.
Miksi juuri sinä olisit hyvä puhumaan aiheesta? Voisiko roolisi olla ”kannanottajan” sijaan ”viestinviejä”? Silloin oman kantasi ja asiantuntemuksesi sijaan nostaisit näkyviin asiaa selittäviä tutkimuksia tai jopa konkreettisesti niitä tutkijoita, jotka ovat tutkineet aihetta ja hallitsevat sen kiistatta. Tiedettä tehdään kollektiivisesti, ja tällaiset roolit ovat tärkeitä.
Itse olen sitä mieltä, että koronapandemia teki hyvää tiedeviestinnän kaikille osa-alueille. Näkyviin nousi todella monipuolinen asiantuntijoiden valikoima. Moni nuori tieteentekijä uskaltautui astumaan julkisuuteen tai aktivoitumaan sosiaalisessa mediassa. Suuri yleisö oppi paljon tieteestä – ja myös tieteeseen liittyvästä epävarmuudesta.
Ehkä meistä tuli ylipäätään aiempaa parempia kestämään epävarmuutta maailmassa.