Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Korkeakoulut vuorovaikuttivat, yhteiskunta rankaisi

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 19.9.2015 10:56
Helsingin yliopisto tiedotti pari päivää sitten, että hallituksen ilmoittamat korkeakoulujen rahoituksen leikkaukset pakottavat sen aloittamaan yt-neuvottelut, jotka koskevat kaikkiaan 1 200 henkilöä. 1 200 on hirvittävä määrä. Yliopiston palkkalistoilla on kaikkiaan noin 8 000 henkeä. Tällä viikoll...

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Tänä päivänä julkisella leikataan aivan kaikkialla, eikä yliopistojen rahoituskaan voi olla niin pyhä ettei siihen voi koskea. Tottakai tutkimus ja yliopistokoulutus on tärkeää ja kansakunnan elinehto, mutta kannattaisiko joskus pysähtyä miettimään opiskelijamääriä tai opintosuuntia joita meillä on. Esim uskontotieteen tutkimus Helsingin yliopistossa, miksi tuollainen on omana laitoksenaan olemassa? Eikö kirkko voi hoitaa omat pappisseminaarinsa ja uskontoja voidaan tutkia osana historiaa. Tai Turun yliopiston naistutkimus, josta näkyy tulevan ulos pelkästään miesviha-tutkimuksia. Miksi tuollaista ylipäätään on? Ei tuollaiseen pidäkään olla varaa, ei edes hyvinä aikoina saatika nyt.

Kyllä yliopistoista karsimista löytyy, ihan samalla tavalla kuin kaikkialta muualtakin yhteiskunnasta.

Mikä on tuloksellinen yliopisto tai laitos? Ehkä sellainen, jonka sijoitus globaaleissa tiederankingeissa paranee ja joka saa arvostettuja ja lukijoita (tutkijoita) tavoittavia julkaisuja.

Periaatteessa haliitus oli luvannut palkita tuloksiellisa yksiköitä. HY:n kohdalla hyvä tulos taisi olla liihan hyvä, huonopikin yliopisto kelpaa laman aikaan. Rahaa ainakin vähennetään.

Mitä voi tehdä huonolle laitokselle? Professori saattaa olla väsynyt tai hommaa hoidetaan sijaisuusketjuilla, opiskelijoitakaan ei oikein kiinnosta ja tekeminen on viranhoitoa. Hommaa voidaan kohetntaa rahoituksella – uusi professuuri ja siihen rahoitusta yös tutkimukseen, jotta saatuihin tuloksiin perustuvaa rahoitusta voi edes saada. Tai sitten todetaan, ettei kannata eikä tarvita koko hommaa.

Vuosien varralla professuurien ja laitosten tekeminen on muuttunut. Yleensä yhteistyössä asikkaiden – siis sieltä opiskelijoita rerytoivien kanssa. Valtio-opin maisiterin hallinto-osaaminen on nykyisin erilaista kuin pari vuosikyymetä sitten, samoin elektroniikka-DI:n.

Ehkä haliitus vain ei ymmärrä eikä arvosta edes omaa koulutustaan? Kuka lienee opettanut heitä? Siellä lienee keskustelun paikka, jokin on mennyt todella pahasti pieleen. Jos johonkin yliopiston on kyettävä, niin siihen, että omat ihmiset arvostavat annettua opetusta. Toki jos opsikelijat ovat yhtään onnistuneesti valiittuja, opetus on aina vanhentunutta ja huonosti toteutettua — kunnes huomaavat elämässä jotain osaavansa. Arvokkain tuote on se mikä pääksi kututussa nahkakuulassa siirtyy muuhun maailmaan.

Tiedekunnat ja hallinto ovat oma ongelmansa ja sisäinen valtapolitiikka. Yliopistot ovat aika huonoja uudistumaan vaikka uusien asioiden kanssa toimitaankin.