Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Korkeakoulut vuorovaikuttivat, yhteiskunta rankaisi

Blogit Tarinoita tieteestä 19.9.2015 10:56
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Helsingin yliopisto tiedotti pari päivää sitten, että hallituksen ilmoittamat korkeakoulujen rahoituksen leikkaukset pakottavat sen aloittamaan yt-neuvottelut, jotka koskevat kaikkiaan 1 200 henkilöä.

1 200 on hirvittävä määrä. Yliopiston palkkalistoilla on kaikkiaan noin 8 000 henkeä. Tällä viikolla yt-neuvottelujen alkamisesta on kertonut myös Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Vuonna 2010 voimaan tulleen uuden yliopistolain mukaan yliopistojen tulee tutkimuksen ja opetuksen ohella ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa, sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Yhteiskunnallista vuorovaikutusta on kutsuttu yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi.

Rautalangasta väännettynä kolmannen tehtävän sisältö on, että tieteenteon pitää hyödyttää yhteiskuntaa siten, että yksinkertaisimmatkin tajuaisivat tieteenteon hyödyttävän yhteiskuntaa. Tosiasiassahan kolmas tehtävä nimittäin sisältyy jo täysin kahteen ensimmäiseen tehtävään, tutkimukseen ja opetukseen.

Tieteen tuloksia hyödynnetään yhteiskunnassa koko ajan. Yliopistoissa koulutetut ihmiset siirtyvät valmistumisensa jälkeen töihin – yhteiskuntaan. Sellainen on vuorovaikutusta parhaimmillaan. Lakimuutoksen tarkoituksena on varmaankin ollut alleviivata tätä jo olemassa olevaa suhdetta ja nopeuttaa tieteen tulosten näkymistä tiedemaailman ulkopuolella.

Kolmannen tehtävän takia tieteentekijöiden on haluttu olevan näkyvämpiä ja äänekkäämpiä kuin ennen. Heidän oletetaan kertovan  tuloksistaan ja tekemisistään sosiaalisessa mediassa ja lehtien palstoilla, ottavan itse yhteyttä toimittajiin kun jotain mielenkiintoista löytyy, tarttuvan poliitikkoakin hihasta ja kertovan, millaisia asioita politiikassa olisi syytä ottaa huomioon.

Tutkijoiden on haluttu laskeutuvan niinkutsutusta norsunluutornistaan ja alkavan puhua työstään muillekin kuin tutkijakollegoille.

Ja tähän korkeakoulut ovat tosiaan tutkijoitaan kannustaneet. Yliopistot vahtivat, kuinka paljon niiden tutkijat näkyvät mediassa. Näkyvyyden toivotaan tuovan muassaan lahjakkaita opiskelijoita, huippututkijoita – ja ennen kaikkea rahaa. (Samassa yliopistolain uudistuksessa vuonna 2010 korkeakoulut myös velvoitettiin hankkimaan itse aiempaa enemmän rahoitusta toimintaansa.)

Kolmannen tehtävän takia yliopistoissa on kurssitettu tutkijoita, jatko-opiskelijoita ja henkilökuntaa: näin tviittaat tai bloggaat tutkimuksestasi, näin esiinnyt julkisuudessa, näin kohtaat toimittajan, näin vaikutat päättäjiin. Samat itsensäbrändäysvaatimukset, joita on esitetty viime vuosina esimerkiksi toimittajille ja taiteilijoille, koskevat nyt myös tutkijoita.

Yliopistot ovat järjestäneet aiempaa enemmän avoimia yleisötilaisuuksia, kokonaisia tiedefestivaaleja, rakentaneet sosiaalisen median alustoja ja portaaleja. Alumnitoimintaa on hiottu, ja jo asemansa yhteiskunnassa saavuttaneita korkeakoulun kasvatteja houkuteltu milloin tiedesaunaan ja milloin ottamaan yliopiston puolesta yhteyttä vaaliehdokkaisiin.

Todellinen tieteellinen sisältö syntyy vain tutkimuksen myötä, mutta tutkimustiedolle on haluttu aiempaa enemmän kanavia vaikuttaa ja saada näkyvyyttä.

Yliopistot ovat siis tarttuneet tosissaan kolmanteen tehtäväänsä. Yhteiskunnan kanssa pyritään tiiviiseen vuorovaikutukseen monenlaisin keinoin.

Todellinen vuorovaikutus on tietenkin kaksisuuntaista. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on valitettavasti tullut olo, että yhteiskunta ei ole hoitanut omaa puoliskoaan vuorovaikutuksesta.

Rahoituksen leikkaaminen syö korkeakouluilta erityisesti mahdollisuuksia hoitaa niiden kahta perustehtävää, tutkimusta ja siihen perustuvaa opetusta. Ja kun tutkimus ja opetus kituvat, eipä yhteiskuntaankaan juuri enää vaikuteta.