Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Koituiko koira neandertalilaisen tuhoksi?

Blogit Tarinoita tieteestä 16.5.2012 12:13
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Silmiini osui eilen tiedeuutinen, jossa pohdittiin koiran kesyyntymisen yhteyttä neandertalinihmisen häviämiseen. Olen spekuloinut aiheella omassa Koiraksi ihmisellekirjassani, ja on mukava huomata, että koko ajan tulee esille uutta, teoriaa tukevaa tietoa.

Nykyihminen, Homo sapiens, levisi Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Neandertalilainen oli asunut alueella jo parinsadantuhannen vuoden ajan. Koira syntyi nimenomaan Homo sapiensin kumppaniksi – neandertalilaiskulttuurien kaivauksilta merkkejä koirasta ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt.

Koiran syntyminen sudesta ja neandertalilaisen alamäen alkaminen osuvat nykykäsityksen mukaan samoihin hetkiin. Vanhin tunnettu koiran fossiili on 33 000 vuoden ikäinen. Viimeiset merkit sukulaislajistamme ovat noin 28 000 vuoden takaa. Kokonaan neandertalilainen ei hävinnyt, sillä me kannamme omassa genomissamme palasia heistä.

Neandertalilaisen katoamisen syillä spekuloidaan paljon. Ainakaan laajamittainen väkivalta nykyihmisen taholta ei ole syynä. Monin paikoin, esimerkiksi Lähi-idässä, neandertalilaiset ja nykyihmiset vaikuttavat sitä vastoin eläneen pitkään ja rauhanomaisesti rinnakkain.

Syyt eivät ehkä ole kovinkaan dramaattisia. Noin 30 000 vuotta sitten Euraasiassa vallitsivat viimeisen jääkauden kylmimmät hetket. Nykyihmisellä oli keinoja selvityä vaikeista ajoista – neandertalilaisilla ei niin paljon, ja toisaalta nykyihmisväestön moninkertaistuminen jääkauden loppuvaiheilla vei entistä nopeammin resursseja neandertalilaisilta.

On kuitenkin mielenkiintoista, että neandertalilainen, joka oli asunut Euroopassa yli 200 000 vuotta, hävisi sopeutumiskilpailussa nykyihmiselle, joka oli uusi tulokas alueella.

Nykyihmisellä oli monimuotoisempi kulttuuri, joustavampi ruokavalio, energiatehokkaampi kehon malli, paremmat metsästystekniikat ja lämpimämmät vaatteet kuin serkullaan. Eurooppalaisen nykyihmisen metsästystekniikat alkoivat kehittyä huimasti juuri noin 30 000 vuotta sitten, ja kehityksen voi katsoa huipentuneen jääkauden viimeiseen suureen metsästyskultuuriin, Madeleinen kulttuuriin.

Ehkä koira oli yksi niistä lukuisista innovaatioista, joiden avulla nykyihminen peittosi neandertalilaisen ja menestyi tätä paremmin elämän ja evoluution kilpajuoksussa. Koira oli esimerkiksi Madeleinen kulttuurissa yleinen metsästysapu, ja ilmeisesti sitä käytettiin hyväksi erityisesti suurten eläinten, kuten hevosten saalistamisessa.

Luontevin tehtävä varhaiselle koiralle löytyi varmaankin saaliseläinten etsimisen, pysäyttämisen ja ajamisen parista. Suomalainen hirvikoira tekee ehkä aivan samaa työtä kuin sen lajikumppani 30 000 vuotta aiemmin.

Jääkauden metsästyskulttuureissa koiria pidettiin arvossa: sairaita koiria hoidettiin, koirat haudattiin ja niitä haudattiin myös paljon ihmisten kanssa. Koiria saatettiin käyttää apuna vaikkapa kuljettamisessa, vartioimisessa sekä vuoteenlämmittiminä. Esimerkiksi suurten saaliseläinten kiskominen kotiin oli melkoisen raskasta. Toisaalta vankkarakenteisten koirien ruokinta oli oma uhrauksensa, mutta koirille toki kelpaavat raadonosat, jotka eivät ole ihmiselle niin mieluisia tai edes mahdollisia syötäviä.

Kun ”koirattoman” ja ”koirallisen” metsästyksen tehoa selvitellään, ero on selvä: sekä suur- että pienriistaa saadaan enemmän ja nopeammin, kun mukana on koira.

Ehkä jo pelkästään koirien tuoma ero metsästystehokkuuteen olisi riittänyt vetämään ratkaisevan rajan nykyihmisen ja neandertalilaisen välille.

Asiaa pohtineella antropologi Pat Shipmanilla on American Scientist -lehden artikkelissaan muutakin mielenkiintoista pohdintaa. (”Mielenkiintoista” pitkälti siksi, että olen pohtinut samoja seikkoja omassa kirjassani…)

Shipman esimerkiksi korostaa ihmisen silmän ulkonäön merkitystä yksilöiden välisessä viestinnässä. Meillä ihmisillä on muista ihmisapinoista poikkeava silmä: laaja valkuainen, avarat silmäluomet ja pieni iiris takaavat sen, että silmän liikkeet ja katseen suunta erottuvat hyvin. Tämä helpottaa yhteistyötä vaikkapa metsästystilanteessa paitsi ihmisten, myös ihmisten ja koirien välillä.

Shipman ehdottaa (hyvin varovasti tosin), että nimenomaan koiran kanssa toimiminen olisi muokannut ihmisen silmästä sellaisen kuin se nyt on. Toisenlaista kehitystähän on jo tapahtunut: ihminen on suosinut lyhytkuonoisia koiria, joilla silmät osoittavat eteenpäin ja valkuinen näkyy enemmän kuin kapeakuonoisilla koirilla. Me haluamme lukea koiriemme katsetta.

Ihminen muokkaa työkalujaan, ja työkalut muokkaavat ihmistä.