Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Koituiko koira neandertalilaisen tuhoksi?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 16.5.2012 12:13

Silmiini osui eilen tiedeuutinen, jossa pohdittiin koiran kesyyntymisen yhteyttä neandertalinihmisen häviämiseen. Olen spekuloinut aiheella omassa Koiraksi ihmisellekirjassani, ja on mukava huomata, että koko ajan tulee esille uutta, teoriaa tukevaa tietoa.

Nykyihminen, Homo sapiens, levisi Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Neandertalilainen oli asunut alueella jo parinsadantuhannen vuoden ajan. Koira syntyi nimenomaan Homo sapiensin kumppaniksi – neandertalilaiskulttuurien kaivauksilta merkkejä koirasta ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt.

Koiran syntyminen sudesta ja neandertalilaisen alamäen alkaminen osuvat nykykäsityksen mukaan samoihin hetkiin. Vanhin tunnettu koiran fossiili on 33 000 vuoden ikäinen. Viimeiset merkit sukulaislajistamme ovat noin 28 000 vuoden takaa. Kokonaan neandertalilainen ei hävinnyt, sillä me kannamme omassa genomissamme palasia heistä.

Neandertalilaisen katoamisen syillä spekuloidaan paljon. Ainakaan laajamittainen väkivalta nykyihmisen taholta ei ole syynä. Monin paikoin, esimerkiksi Lähi-idässä, neandertalilaiset ja nykyihmiset vaikuttavat sitä vastoin eläneen pitkään ja rauhanomaisesti rinnakkain.

Syyt eivät ehkä ole kovinkaan dramaattisia. Noin 30 000 vuotta sitten Euraasiassa vallitsivat viimeisen jääkauden kylmimmät hetket. Nykyihmisellä oli keinoja selvityä vaikeista ajoista – neandertalilaisilla ei niin paljon, ja toisaalta nykyihmisväestön moninkertaistuminen jääkauden loppuvaiheilla vei entistä nopeammin resursseja neandertalilaisilta.

On kuitenkin mielenkiintoista, että neandertalilainen, joka oli asunut Euroopassa yli 200 000 vuotta, hävisi sopeutumiskilpailussa nykyihmiselle, joka oli uusi tulokas alueella.

Nykyihmisellä oli monimuotoisempi kulttuuri, joustavampi ruokavalio, energiatehokkaampi kehon malli, paremmat metsästystekniikat ja lämpimämmät vaatteet kuin serkullaan. Eurooppalaisen nykyihmisen metsästystekniikat alkoivat kehittyä huimasti juuri noin 30 000 vuotta sitten, ja kehityksen voi katsoa huipentuneen jääkauden viimeiseen suureen metsästyskultuuriin, Madeleinen kulttuuriin.

Ehkä koira oli yksi niistä lukuisista innovaatioista, joiden avulla nykyihminen peittosi neandertalilaisen ja menestyi tätä paremmin elämän ja evoluution kilpajuoksussa. Koira oli esimerkiksi Madeleinen kulttuurissa yleinen metsästysapu, ja ilmeisesti sitä käytettiin hyväksi erityisesti suurten eläinten, kuten hevosten saalistamisessa.

Luontevin tehtävä varhaiselle koiralle löytyi varmaankin saaliseläinten etsimisen, pysäyttämisen ja ajamisen parista. Suomalainen hirvikoira tekee ehkä aivan samaa työtä kuin sen lajikumppani 30 000 vuotta aiemmin.

Jääkauden metsästyskulttuureissa koiria pidettiin arvossa: sairaita koiria hoidettiin, koirat haudattiin ja niitä haudattiin myös paljon ihmisten kanssa. Koiria saatettiin käyttää apuna vaikkapa kuljettamisessa, vartioimisessa sekä vuoteenlämmittiminä. Esimerkiksi suurten saaliseläinten kiskominen kotiin oli melkoisen raskasta. Toisaalta vankkarakenteisten koirien ruokinta oli oma uhrauksensa, mutta koirille toki kelpaavat raadonosat, jotka eivät ole ihmiselle niin mieluisia tai edes mahdollisia syötäviä.

Kun ”koirattoman” ja ”koirallisen” metsästyksen tehoa selvitellään, ero on selvä: sekä suur- että pienriistaa saadaan enemmän ja nopeammin, kun mukana on koira.

Ehkä jo pelkästään koirien tuoma ero metsästystehokkuuteen olisi riittänyt vetämään ratkaisevan rajan nykyihmisen ja neandertalilaisen välille.

Asiaa pohtineella antropologi Pat Shipmanilla on American Scientist -lehden artikkelissaan muutakin mielenkiintoista pohdintaa. (”Mielenkiintoista” pitkälti siksi, että olen pohtinut samoja seikkoja omassa kirjassani…)

Shipman esimerkiksi korostaa ihmisen silmän ulkonäön merkitystä yksilöiden välisessä viestinnässä. Meillä ihmisillä on muista ihmisapinoista poikkeava silmä: laaja valkuainen, avarat silmäluomet ja pieni iiris takaavat sen, että silmän liikkeet ja katseen suunta erottuvat hyvin. Tämä helpottaa yhteistyötä vaikkapa metsästystilanteessa paitsi ihmisten, myös ihmisten ja koirien välillä.

Shipman ehdottaa (hyvin varovasti tosin), että nimenomaan koiran kanssa toimiminen olisi muokannut ihmisen silmästä sellaisen kuin se nyt on. Toisenlaista kehitystähän on jo tapahtunut: ihminen on suosinut lyhytkuonoisia koiria, joilla silmät osoittavat eteenpäin ja valkuinen näkyy enemmän kuin kapeakuonoisilla koirilla. Me haluamme lukea koiriemme katsetta.

Ihminen muokkaa työkalujaan, ja työkalut muokkaavat ihmistä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Voihan koirallakin oma osuutensa ollut, mutta kyllä ilmastonmuutos (joka Veiksel-jääkautena tunnetaan) huomattavasti relevantimpi on yhä. Neanterdalin ihminenhän asutti ennen kaikkea nykyisiä keski-euroopan seutuja, mutta jääkauden maksimin lähestyessä ne kävivät kylmyyden ja kuivuuden vuoksi elinkelvottomiksi asuinalueiksi. Refugeeksi muodostui sitten Pyreneiden vuoriston etäläpuolinen niemimaa – joksikin aikaa:

”Portugalissa tehtyjen tutkimusten mukaan neandertalinihminen hävisi sieltä 24 000 vuotta sitten, kun ilmasto kylmeni ja muun muassa meriveden keskilämpötila putosi kahdeksaan asteeseen. Samalla ilmasto kuivui äkisti. Tämä vei neandertalilaisilta riistan ja juomaveden, ja he kuolivat nälkään.”
http://fi.wikipedia.org/wiki/Neandertalinihminen

Nämähän (ilmasto ja koira) eivät millään tavalla sulje toisiaan pois, ja tosiaan viittaan jääkauden kylmiin loppuhetkiin tekstissäkin. Jääkausi asetti sen valintapaineen, johon uudet metsästystekniikat, mm. koira, olivat sopeutumia.

Jälleen mielenkiintoinen tiedeartikkeli. 30 000 vuotta tarkoittaa yli tuhatta sukupolvea sitten. Se on jo evoluutionkin kannalta merkittävän pitkä aika.

Aboriginaalit tulivat muuten Australiaan 60 000 vuotta sitten, mutta dingo vasta 3000-6000 vuotta sitten. Siten koiran vaikutuksen pitäisi olla vähäisempää aboriginaalien keskuudessa.

Juu, hyvä pointti tuo australialaiset alkuasukkaat – itse mietin ihan samaa jo pelkästään afrikkalaisten kohdalla. Afrikkaan koira tuli myöhemmin kuin Eurooppaan.

Henk. koht. en usko, että koira on hirveästi vaikuttanut ihmisen ominaisuuksiin – aika on kuitenkin verrattain lyhyt (vaikka toisaalta monogeeniset ominaisuudet voivat levitä nopeastikin. Esim. laktoosinsietokyky levisi nopeasti maatalouden myötä). Toisaalta on hämärän peitossa, kuinka paljon koiria on oikeastaan ollut – suurin osa jääkauden aikaisista ihmisistä on luultavasti elänyt ihan ilman koiran vaikutusta.

Mutta tällaisilla spekuloidaan aina välillä, olen törmännyt sellaiseenkin ajatukseen, että koiran kesyyntyminen olisi mahdollistanut ihmisen puhekyvyn: kun hyvään hajuaistiin vaadittava hajuepiteeli pieneni (koska koira hoiti haisteluhommat ihmisen puolesta), leuan ja kurkunpään muoto saattoi muuttua puhekyvyn mahdollistavaksi. Mutta tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa jo siksikin, että puhekyky ja kurkun nykyinen anatomia ovat vanhempaa perua kuin koira.

Eikö tuo otsikko ole hiukan väärä? Kirjoituksen perusteella voisi paremminkin päätellä, että koiran puute olisi ollut osasyynä neandertalilaistentuhoon.

Pikkaisen kyllä ihmettelen sitä, miten luotettavasti koirien kesyttämättömyys voidaan fossiiliaineistosta osoittaa vaikkapa 200 000 tai 400 000 vuotta sitten. Onko fossiileja oikeasti niin paljon, että voidaan sanoa, että ihmisillä ei tuolloin ollut koiria, vai onko pitäydyttävä normaalissa ilmaisussa ”ei ole näyttöä siitä, että koiria olisi käytetty 200 000 vuotta sitten”.

Tämä on maallikon pulma, kun ei tiedä käytettyä päättelyä saati tarjolla olleita havaintoja.

Juu, koiran ja suden erottaminen toisistaan on todella hankalaa. Suuri osa kaikkein vanhimmista, noin 30 000 vuoden ikäisistä koiran jäänteistä on itse asiassa sellaisia, jotka on löydetty jo ajat sitten ja alun perin määritetty susiksi. Nyt parin viimeisen vuoden aikana noita arkistoja on ruvettu käymään tarkemmin läpi ja moni ”susi” on muuttunut koiraksi. Määritys on toistaiseksi pakko tehdä luuston, lähinnä pääkallon, perusteella. Hyviä dna-näytteitä luista ei ole saatu ja toisaalta on epäselvää, voitaisiinko alkukoiraa ja sutta erotella dna:lla. Nykyinen susi ja koira voidaan. Lisäksi kaikki muinaiset koirat on löydetty ihmiskulttuurien kaivauksilta, mutta jos koiralla on ollut historiassaan vaihe, jolloin se eli etäämpänä ihmisestä ja ”meni muualle kuolemaan”, jäänteitä on vaikea löytää ja ne epäilemättä tulkittaisiin suurempia ajattelematta susiksi.

Jos koiralla ja ihmisellä on pitkä yhteinen historia, voisi kai olettaa alkukoiria löytyvän useanlaisia siinä kuin ihmisiäkin, siis homo-lajikkeita. Toisin sanoen löytyisi jalostuksen tai sopeutumisen tuloksia.

Kaikesta päätellen koiralla on ollut vahvasti ”tassunsa pelissä”.

”Tiedenaisen” päättely on opettavaista. Rouvan puhuessa joustavasta ruokavaliosta tulee mieleen myös ”nykyihmisen” joustava suhtautuminen kannibalismiin. Siihen maailman aikaan todennäköisesti kaikki oli ensi sijaisesti ruokaa ja vasta toissijaisesti jotain muuta. Myös vieraat ihmiset ja tarpeen vaatiessa myös koirat.

Mitä koiran rooliin tulee, se on saattanut olla jopa oletettua suurempi…oletan että SE koira oli verrattomasti suorituskykyisempi kuin nykyinen sairaaksi jalostettu rotu.

Yhdyn myös ajuatukseen ettei Neandertalin ihminen mihinkään hävinnyt…heidät sekä syötiin että naitiin.

Kirjoituksesta löytyi kiinnostava lausunto: ”Ihminen muokkaa työkalujaan, ja työkalut muokkaavat ihmistä.”
Tuon mukaan ihmisen luomat innovaatiot, mukaan lukien tieteellinen opetus ja tupakka, muokkaavat ihmistä lajinakin ja ehkä jopa nopeammin ja tehokkaammin kuin ’perinteinen’ lajinkehitys. Siksi otettakoon käyttöön uusi termi ’innovaatioevoluutio’. Siis jos kotona luetaan kirjoja, lapsista kasvaa kirjaviisaita, ja jos nämä lukupuuhien ja tieteellisten pohdintojen ohella ehtivät hankkia omia lapsia, saattaa niistäkin kasvaa kirjaviisaita, jos eivät sitten uudet innovaatiot ole ehtineet lakkauttaa kirjoja. Toisaalta jos perheessä poltetaan tupakkaa, kasvaa lapsista tupakoitsijoita tai tuhopolttajia. Tupakanpolttajien sukulinjalla on kehittynyt tupakan vastustuskykyisiä soluja – fyysisesti, ei henkisesti – sillä muuten sukulinja kuihtuu tupakkamyrkkyjen lisääntymiskykyyn vaikuttavien haittojen takia.

Juu, mutta asiasta toiseen. Niinhän siinä kävi, että biologisella sodankäynnillä voitettiin ja hävittiin. Esivanhemmat ovat iltanuotiolla kertoneet, että nykyihminen otti kaverikseen esisusia. Pahaksi onneksi – neandertalilaisten kannalta – susilla oli susitubia, mutta hyväksi onneksi nykyihmisellä oli tubivastustuskykyä Afrikan lahjana. (Sen takia niitä sieltä Afrikasta vähän kerrallaan saapuikin.) Siihen kuoli neandertalilainen poikineen. Sopii tutkia fossiileita ja geenejä, jos ette usko.

Ihmisistä tuli sittemmin koirista riippuvaisia eikä niinkään toisinpäin. Nykyään kaupungeissa elää jos jonkinsorttista hurttaa ja narttua ilman varsinaista työtä, jos ei satunnaista seurustelua siksi lasketa, ja onpa koirilla nykyään lääkäreitä ja kauneushoitoloitakin. Joten hyvin me koirat korttimme pelasimme, jos et sitten sattunut syntymään ihmisten muokkaamaksi, kapiseksi sylikoiraksi tai kiinalaisten jääkaappisharpeiksi.

Tosin kyllä ihmisten sopii koiria palvoakin. Ilman meitä ja meille rakennettuja leluja ei olisi ihminen ruvennut luovaksi. Ilman meitä ja meidän yöllisiä serenadejamme ei olisi ihminen alkanut laulaa, eikä olisi oppinut edes puhumaan. Ilman meitä ne varmaan eläisivät vieläkin tunkkaisissa luolissaan. Joten sikäli on merkillistä, että nykyihminen palvoo ja paapoo mankuvia kissoja enemmän, ostaa niille parempaa ruokaa ja hauskempia leluja. Olisko sittenkin pitänyt mennä neandertalilaisten kelkkaan ja jättää nykyihmiset rauhaan. Tosin tuskin ne neandertalilaiset olisivat älynneet kustantaa koiria maata kiertävälle radalle ja ehkä ne eivät tykkäisi edes Lassiesta.