Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Koiranelämää Kuopiossa sata vuotta sitten

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 24.4.2012 19:31

Kun tiedon määrä lisääntyy, monialainen yleissivistys muuttuu aiempaa hankalammaksi saavuttaa. Onkohan aika jo ajanut ohi oppineista herroista ja rouvista, jotka tuntevat perinpohjaisesti tekniikan uusimmat innovaatiot, järjestävät kirjallisuussalonkeja olohuoneissaan ja vapaa-ajallaan tutkivat perhosia, kasveja tai kiviä? No, maailma muuttuu, eikä siinä ole mitään pahaa, ja toisaalta menneisyydestä meille tarjoiltu kuva on yleensä romanttisiin kehyksiin aseteltu.

Yksi esimerkki oppineista herroista on kuopiolainen kansakouluntarkastaja Oskar Andreas Ferdinard Lönnbohm (1856 – 1927). Työnsä ohessa hän toimi lehtimiehenä, kirjoitti runoja sekä harrasti kieli-, kansan- ja kasvitiedettä. Hän oli Eino Leinon (synt. Armas Einar Leopold Lönnbohm) isoveli. Lönnbohm julkaisi kirjallisuutta myös nimellä O. A. F. Mustonen.

Olen tutustunut Lönnbohmin ajatuksiin FT Jukka Kauppisen kirjasta Uskollisin kaikista – hämmästyttävä koira (Maahenki 2011). Kirjalla on hauska syntytarina: Kauppinen löysi Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen arkiston seasta kirjekuoren ja kansion, joista paljastui Lönnbohmin erilaisille lapuille ja arkeille kirjoittamia havaintoja koiran käyttäytymisestä ja älykkyydestä. Lönnbohm oli ko. yhdistyksen perustajajäsen.

Kauppisen kirjan kuvituksena on nimekkään valokuvaajan Victor Barsokevitschin (1863 – 1933) ateljeekuvia koirista ja niiden isännistä ja emännistä. Herrasväki otti mielellään koirat mukaan perhekuviin, ja esimerkiksi lapsi ja koira oli hyvin suosittu kuva-aihe. Englannin ylhäisön piirissä 1800-luvun puolivälissä alkanut rotukoirainnostus näkyi hyvin Suomessakin.

Lönnbohmin koirahuomiot ovat osaksi hyvinkin teräviä ja vastaavat nykyisiä tutkimuksiin pohjautuvia käsityksiä koiran mielen kapasiteetista. Hän mainitsee muun muassa koiran taipumuksen tarkkailla ihmisen silmiä sekä koiran kyvyn erottaa leikki todellisesta tilanteesta.

Toisaalta Lönnbohmin teksteissä on suloista taipumusta nähdä koira inhimillistävien silmälasien läpi: ”Kuinka onkaan vihainen pentujensa puolesta emänarttu, peljäten niitä vietävän. Kuinka arka loukkauksien pelossa koira, joka pelkää sysättävän hänen kipeää jalkaansa”, kirjoitti Lönnbohm elämäntilanteen vaikutuksesta koiran käyttäytymiseen. ”Sama koira, joka kotisalla haukkuu äreästi, saattaa kodin ulkopuolella juosta rauhallisesti vastaan ajavien ohi, ja maata kylässä portainna huoletonna, vaikka vieraita pihaan tulee”, hän raportoi koiran vahtimistaipumuksesta.

Lönnbohm oli tavannut esitellä havaintojaan Luonnon Ystäväin Yhdistyksen kokouksissa. Esimerkiksi vuodelta 1899 löytyy tällainen maininta: ”Herra Lönnbohm kertoi muutamia havaintoja kissan ja koiran tavoista, sekä näytti Microdon kärpäsen eläviä toukkia, jotka olivat kuin litteitä pikku etanoita ja jotka löytäjä oli tallentanut Niittylahdelta kesäkuun alussa.

Mukavia harrastuksia herroilla.

Kauppisen kirjaan kannattaa tutustua jo pelkästään upeiden valokuvien takia.

jpg

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Ei kai se ole inhimillistämistä, mikäli olettaa koiran pelkäävän pentujensa puolesta tai jos kokemuksesta pelkää kipeää koipeaan satuttavan?

Nuohan ovat jokaisen elävän olennon perusteita tuollaiset tunteet ja ymmärrys. Ei eläin ole kone. Ne ovat ymmärtäviä, älyllisiä olentoja.

Koiran loputon uskollisuus ja ystävällisyys isäntäänsä/emäntäänsä, ja tuttujaan kohtaan on ihmisen toiminnan tuote. Monien satojen koirasukupolvien aikana ihmisen kumppanina aggressiiviset yksilöt pääsääntöisesti pääsivät hengestään, ja sosiaalinen luonnetyyppi niiden perimässä vahvistui.
Neuvostoliitossa tätä ilmiötä tutkittiin vuosikymmeniä hopeaketuilla, jotka ovat luonnostaan aggressiivisia, ja vaikeasti kesytettäviä. Ihmisen lähestyminen saa sen yleensä hysteeriseen raivoon, mutta huomattiin harvalukuisia yksilöitä, jotka vain havainnoivat ihmistä. Tällaisten esiintyvyys populaatiossa oli vain 1%, ja keskityttiin niiden suvunjatkamiseen.
Aikanaan syntyikin hopeakettukanta, jonka kaikki poikaset ja aikuiset olivat koiramaisen sosiaalisia, ja ihmisen läheisyyttä ja rapsutuksia suorastaan kaipaavia.

Sain teoksen lahjaksi viime vuonna, ja se on jo suorastaan kulunut ns. kahvipöytäkirjana. Erityisesti viehättää Lönnbohmin mutkaton ja tuttavallinen ote, joka kertautuu myös kirjaan taitavasti valituissa perhepotreissa, joissa koirat poseeraavat porukan mukana tietoisina tilanteen tärkeydestä.

Vanhanajan luonnontieteellisessä tutkimuksessa kiehtookin usein maanläheisyys ja tieteen ihmeen löytäminen jokapäiväisesti ympäriltämme. Tämä lienee pitkälti aikaperspektiiviharhaa — aikalaiset tuskin olisivat käyttäneet sanaa ”maanläheinen” kuvaamaan tiedemiestä — mutta silti: viekö kehitys tieteestä lopunkin lähestyttävyyden, vai tulevatko jälkipolvet puolestaan näkemään meidän tieteellisen sanailumme ”viehättävän mutkattomana”?

Näitä luetaan juuri nyt