Kirjallisuuden vienti ulkomaille kaipaa mietittyä tukea
Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa myllertää ainakin jonkin kokoisia muutoksia. Myynnit ovat olleet laskussa tai ainakin alavireisiä kymmenisen vuotta, ja toisaalta Storytelin kaltaisten lukuaikapalvelujen suosio muuttaa sitä, millä tavalla tekijät ja kustantajat saavat rahansa markkinoilta.
Vaikuttaa siltä, että entistä tärkeämmäksi tekijöille ja kustantajille on muodostumassa kirjan ”häntä”, se, että julkaistulle kirjalle voidaan saada tuottoa vielä vuosienkin ajan ilmestymisen jälkeen. Käsittääkseni nimenomaan se, millaisista asioista häntä muodostuu, on ollut muutoksessa. Pitää löytää uusia tapoja hännänkasvatukseen.
Kirjailijoiden näkökulmasta katsottuna lainauskorvaukset ovat yksi hännänkasvatuksen muoto. Tänä vuonna lainauskorvaukset viimeinkin nostettiin samalle tasolle muiden Pohjoismaiden kanssa, ja Kirjailijaliiton tuoreesta tulotutkimuksesta näkyykin, että lainauskorvausten merkitys kirjailijan ansionmuodostuksessa on kasvanut. Lainauskorvauksia maksetaan siis kirjastolainojen määrän perusteella, ja ne tuovat kirjailijalle tuloja sellaisinakin vuosina, jolloin uutta kirjaa ei ilmesty. Häntä ei ole leveä, mutta sen pituus palkitsee.
Kustantajienkin näkökulmasta on entistä tärkeämpää saada yhdestä kirjasta mahdollisimman pitkään tuottoa irti. Bestsellerien varaan ei voi laskea, sillä bestsellerien myyntiluvut ovat selvästi laskeneet huippuvuosista. Ylipäätään bestsellerien osuus myynnistä on pieni.
Yksi tapa pidentää kirjan häntää on käännösoikeuksien myyminen. Suomalaisen kirjallisuuden käännösoikeuksia myydään joko suoraan kustantamoista tai erillisten agentuurien tekemänä. Myyjästä riippuen hommasta hyötyy joko kirjailija yksin tai sekä kirjailija että kustantamo.
Ulkomaanmyyntien rahallinen hyöty kirjaa kohden on pääsääntöisesti pientä. Osansa vievät agentuuri ja ulkomainen kustantaja. Mutta yhtä kaikki, tämäkin osa häntää on tärkeä, ja mitä laajempi tuotanto ulkomaille on saatu myytyä, sitä merkittävämpää sieltä kotiutuva tulo on.
Käännösoikeuksien myymisestä koituu helposti myös nopeasti kertautuvaa hyötyä: oikeuksien myyminen yhdelle kielialueelle nostaa suuresti todennäköisyyttä, että ne ostetaan myös muualle.
Ulkomaanoikeuksien myymiseen kannattaisi siis satsata. Tällä hetkellä kirjailijakunnan sisältä katsottuna näkee kuitenkin hyvin sen, että pullonkaulana asiassa toimii oikeuksia aktiivisesti myyvien tahojen riittämätön määrä.
Suomalaiset agentuurit voi laskea yhden käden sormilla. Ne ovat täystyöllistettyjä eivätkä ehdi markkinoida edes kaikkia nyt listoillaan olevia kirjoja täydellä teholla.
Vain parilla kustantamolla on oma, aktiivisesti toimiva foreign rights -osasto, vaikka käännösoikeuksien myyminen kustantamon sisältä käsin takaisi sen, että kirjan hännän tuotto suuntautuisi myös kustantamoon.
Suomalaisen kirjallisuuden käännösmäärät ja kirjaviennin taloudellinen kokonaisarvo ovat kyllä kasvaneet vuosien mittaan, ja esimerkiksi Frankfurtin kirjamessujen teemamaana olo vuonna 2014 vei käyrän nousuun. Silti isoa piristysruisketta kaivattaisiin. Pullonkaula on kovin ahdas.
Erityisesti tietokirjallisuus tuntuu jääneen käännösoikeuksien myynnissä paitsioon. Tämä tuntuu vähän hassulta, sillä ensinnäkin suurin osa Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta on tietoa, ja toisaalta tiedon pitäisi olla universaalia. Toki on ymmärrettävää, etteivät kaikki muusikkoelämäkertamme tai Kekkos-kirjavariaatiomme kiinnosta ulkomailla, mutta paikallisen tason yläpuolelle kurkottaviakin tietokirjoja ilmestyy meillä paljon.
Tietokirja-alalta puuttuu kuitenkin paljon ymmärrystä siitä, miten käännösmarkkinat toimivat. ”Tietokirjallisuuden vientiponnistuksia vaivasivat edellä mainittujen syiden lisäksi myös kauno- ja tietokirjallisuuden keskinäinen kamppailu resursseista, epärealistiset odotukset sekä kansainvälisten kuva- ja sähköisten oikeuksien puuttuminen, jotka saattoivat käytännössä estää julkaisun. Lisäksi selvityksessä todettiin, että kansainvälisesti suosittu tietokirjatyyppi ei välttämättä ole sama kuin se joka myy hyvin kotimaassa; tietokirjallisuuden käännösoikeuksien myynti edellyttää tietoa siihen erikoistuneiden kansainvälisten kustantamoiden tai kustannusyksiköiden profiilista sekä henkilökohtaisia kontakteja”, kirjoitti FT Tiina Käkelä-Puumala valtioneuvostolle vuonna 2012 tekemässään selvityksessä tietokirjallisuuden rahoituksesta.
(Selvitys, johon Käkelä-Puumala viittaa, on tällainen: Tapaninen, Jaakko: Kuka keskittyisi tietovientiin? Esiselvitys suomalaisen tietokirjallisuuden vienninedistämisen kehittämisestä, 2007. En valitettavasti löydä sitä verkosta.)
Tietokirjojen käännösoikeuksien myyminenkin vaatii siis ammattimaisia agentuureja ja foreign rights -osastoja. Olemassa olevaa osaamista olisi siksi syytä auttaa tarjoamalla sille lisää resursseja, eli suomeksi sanottuna enemmän henkilökuntaa.
Ehkä olisi syytä huutaa valtiota apuun. Monia viennin aloja tuetaan valtavilla summilla, miksei välillä myös kirja-alaa? Maailman myllärrykset ovat vaikuttaneet siihen siinä missä telakkateollisuuteenkin.
Valtionavustuksia on tällä hetkellä ohjattu FILI:n toimintaan, joka jakaa niitä edelleen kentälle esimerkiksi käännösnäytteiden tekoon ja kääntäjien matkakuluihin.
FILI:n rinnalle tukea kaipaisivat myös oikeuksia myyvät tahot. Niiden alku on aina hankala: pitää luoda verkostoja, tehdä itsestään uskottava, rakentaa listaa kirjoista ja kirjailijoista, panostaa viestintään ja markkinointimateriaaleihin. Kun homma sitten lähtee kunnolla käyntiin ja tuloja alkaa tulla, toiminta kannattaa itse itsensä. Ajallisesti rajattu mutta oikein kohdennettu tuki voisi tuottaa tuloksia vuosikymmeniksi.
Kulttuuri on elinkeino siinä missä muutkin, ja sen kaupallisia mahdollisuuksia kannattaa pönkittää.