Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kesälukemistoa: Moderni tutkija on vaikuttava tutkija

Blogit Tarinoita tieteestä 2.6.2018 13:22
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kesälukemistosarjani tässä osassa esittelen kirjan, joka auttaa tutkijoita vaikuttamaan yhteiskuntaan. Tieteellistä tietoa tarvitaan yhteiskunnassa ehkä enemmän kuin koskaan, kiitos muun muassa ilmastonmuutoksen, mutta tutkimuksesta ei ole hyötyä, jos tieto ei oikeasti vaikuta mihinkään.

Kun poliittista päätöksentekoa seuraa median kautta, saattaa joskus tulla olo, että vaikuttaminen saisi olla paljon suurempaa. Siksi vinkkaan teille nyt tällaisen kirjan:

Iina Koskinen, Maria Ruuska ja Tanja Suni: Tutkimuksesta toimintaan. Tieteentekijän opas viestintään ja vaikuttamiseen. Art House, 2018.

Kirjoittajista Koskinen työskentelee ajatushautomo Demos Helsingissä ja Ruuska tiedeviestintään erikoistuneessa Kaskas Media -viestintätoimistossa. Tanja Suni puolestaan on tutkijataustainen fyysikko, joka työskentelee Helsingin yliopistossa yritysyhteistyötiimissä. Näkökulmia tieteellä vaikuttamiseen ja tiedeviestintään siis löytyy.

Tiedemaailma on nyt täynnä puhetta vaikuttavuudesta. Kukin tieteen toimija haluaa vaikuttaa toiminnallaan yhteiskuntaan, ja siksi vaikuttavuuttaan tutkivat ja mittaavat yliopistot, tieteen rahoittajat ja tutkimuslaitokset.

Korkeakoulujen lakiin kirjattu kolmas tehtävä, vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa, on ollut yliopistoille motiivi kannustaa tutkijoitaan mediajulkisuuteen, sosiaaliseen mediaan ja muille areenoille, joilla yleisönä toimii jokin muu kuin tutkimusyhteisö.

Yhteiskunnallista vaikuttamista voivat olla niin aktiivisuus twitterissä, yleistajuisten tietokirjojen tekeminen kuin tutkimustiedon saattaminen poliittisten päättäjien korviin.

Kirja suhtautuu aiheeseensa hyvin käytännönläheisesti ja tutkijan tarpeissa pysytellen. Läpi käydään niin tiedotteen ja blogitekstin kirjoittaminen, tapahtuman järjestäminen, työpajan vetäminen, valiokuntakuuleminen eduskunnassa kuin yritysyhteistyön aloittaminenkin.

Yksityiskohtaiset vinkkilistat ovat ilahduttavan konkreettisia. Tutkija ei yleensä valmiiksi tiedä, millaisia asioita kannattaa kirjata vaikkapa viestintäsuunnitelmaan, ja siksi sellaisen koostumus kannattaa vääntää rautalangasta.

Ongelmaksi kirjan aiheen suhteen jää ehkä se, että neuvojen noudattaminen on helpointa sellaisten tutkimusaiheiden ja tieteenalojen parissa, jotka jo valmiiksi tuottavat helposti käytettävää tietoa. Sosiologinen tutkimus köyhyydestä on helpompi saada vaikuttamaan kuin vaikkapa molekyyligeneettinen tutkimus PD-L1-reseptorin toiminnasta.

Tutkimukset eroavat paljon toisistaan siinä, mihin ja keneen niillä voi vaikuttaa, millaisia sidosryhmiä tutkimustieto koskettaa ja onko esimerkiksi poliitikkojen informoiminen tutkimuslöydöistä lainkaan relevanttia. Tätä puolta asiasta kyllä sivutaan kirjan alkuluvuissa. Olisin ehkä kaivannut tekstin varrelle nykyistäkin enemmän esimerkkejä eri tutkijoilta ja erilaisista tutkimuksista.

Tiedeviestinnästä on viime vuosina ilmestynyt paljon kirjoja hieman eri painotuksilla. Urpu Strellmanin ja Johanna Vaattovaaran toimittama Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus, 2013) on edelleen aiheensa perusteos Suomessa. Oma kirjani Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino, 2016) on ennen kaikkea kansantajuisen kirjoittamisen opas.

Erkki Karvosen Julkaise tai tuhoudu! (Vastapaino, 2016) keskittyy tieteelliseen julkaisemiseen. Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittama Maito tappaa – ja muita outoja tiedeuutisia (Vastapaino, 2016) esittelee erilaisia tapauskertomuksia lähinnä tiedejournalismin saralta.  

Monia muitakin löytyy – ja lisää tarvitaan, sillä tutkijan ja tiedemaailman ääni ei saa päästä sammumaan julkisesta keskustelusta. Päinvastoin: sen täytyy kuulua entistä kirkkaammin.

Koskisen, Ruuskan ja Sunin tieteellä vaikuttamiseen keskittyvä teos on tarpeellinen ja huolella koottu lisä kirjavalikoimaan.