Kesälukemistoa: Krohnin Kadotuksessa on tapahtumaisillaan jotain ihanan kaameaa
Kesälukemistosarjani toistaiseksi viimeisen osan aiheena on aiemmista osista poiketen kaunokirjallisuutta, nimittäin Leena Krohnin pienoisromaani
Kadotus tapahtuu kaupungissa, jossa on meneillään jonkinlainen festivaali. Yksi alaston nainen tanssii diskopallon päällä, toinen on suljettu puhelinkoppiin raatokärpästen kanssa, kerrostaloon maalataan muraalia, siluettitaiteilija joutuu ahkeroimaan, lavalla lausutaan huonoja runoja.
Krohnille tyypilliseen tapaan aikaa eikä paikkaa ei nimetä, henkilötkin jäävät nimettömiksi, ja aluksi lukija joutuu hieman pinnistelemään selvittääkseen, onko minä-kertoja koko ajan sama vai vaihtuuko hän välillä. Todellisuudessa Krohn on kyllä hyvin selkeä kirjoittaja, hän ei koskaan hämärrä kerrontaansa tarkoituksettomasti.
Ollaan nykyhetkessä tai ainakin hyvin lähellä sitä: ihmiset tuijottavat älypuhelimiaan ja unohtavat siinä sivussa toisensa. Festivaalien keskellä tallustelee kaupunkilaisia, jotka ihmettelevät taidespektaakkeleja eivätkä ole aina varmoja, mikä on esitystä ja mikä totisinta totta.