Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kesälukemistoa: Krohnin Kadotuksessa on tapahtumaisillaan jotain ihanan kaameaa

Blogit Tarinoita tieteestä 4.6.2018 09:21
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kesälukemistosarjani toistaiseksi viimeisen osan aiheena on aiemmista osista poiketen kaunokirjallisuutta, nimittäin Leena Krohnin pienoisromaani

KADOTUS (Teos, 2018)

Kadotus tapahtuu kaupungissa, jossa on meneillään jonkinlainen festivaali. Yksi alaston nainen tanssii diskopallon päällä, toinen on suljettu puhelinkoppiin raatokärpästen kanssa, kerrostaloon maalataan muraalia, siluettitaiteilija joutuu ahkeroimaan, lavalla lausutaan huonoja runoja.

Krohnille tyypilliseen tapaan aikaa eikä paikkaa ei nimetä, henkilötkin jäävät nimettömiksi, ja aluksi lukija joutuu hieman pinnistelemään selvittääkseen, onko minä-kertoja koko ajan sama vai vaihtuuko hän välillä. Todellisuudessa Krohn on kyllä hyvin selkeä kirjoittaja, hän ei koskaan hämärrä kerrontaansa tarkoituksettomasti.

Ollaan nykyhetkessä tai ainakin hyvin lähellä sitä: ihmiset tuijottavat älypuhelimiaan ja unohtavat siinä sivussa toisensa. Festivaalien keskellä tallustelee kaupunkilaisia, jotka ihmettelevät taidespektaakkeleja eivätkä ole aina varmoja, mikä on esitystä ja mikä totisinta totta.

Kirjan edetessä asiat alkavat vaikuttaa huolestuttavilta. Keitä ovat kalpeat, paperinohuet ja punahuuliset miehet? Onko naisenkasvoinen käärme todella olemassa? Kuka on outo nainen, joka taluttaa valtavaa kovakuoriaista? Pitääkö maailman tuhosta saarnaavaa kylähullua uskoa?

Krohn kuljettaa tarinaa näkökulmahenkilöstä toiseen ja sitoo kokonaisuuden ehjäksi esineillä, jotka ovat joutuneet paikalliseen löytötavaratoimistoon, Kadotukseen.

*

Leena Krohn on pitkäaikainen suosikkikirjailijani. Luin häneltä ensimmäisenä novellikokoelman Matemaattisia olioita tai jaettuja unia joskus lukioiässä aivan sattumalta. Olin siinä vaiheessa alkanut pohtia kirjoittamista, tehnytkin kouluaineiden lisäksi joitain teini-ikäisen maailmantuskalla kuorrutettuja yltiöpateettisia tekstikokeiluja. Haaveilin kirjoittamisesta paljon enemmän kuin oikeasti kirjoitin. Luin paljon.

Krohnin novellit olivat jotain sellaista, johon olin ajatellut tähtääväni. Hän kirjoitti aiheista ja teemoista, joita olin itsekin hahmotellut. Olin pelännyt, että ajatukseni eivät olisi yleisesti mielenkiintoisia ja että haaveilin sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei kiinnostaisi ketään. Leena Krohn antoi ikään kuin luvan kirjoittaa niin kuin olin halunnut.

Leena Krohnin tuotannossa itseäni kiehtoo ehkä se, kuinka hänen tekstinsä aina vihjailee jostain salatusta ja piilossa olevasta, kauheasta.

Kadotuksessakin tämä efekti on vahvasti läsnä onnistuneena. Kaupunki on täynnä merkkejä siitä, että jotain järisyttävää on tapahtumassa. Koko todellisuuden eksistentiaaliset rajat häilyvät. 

Krohn ei koskaan paljasta, mitä tuo tuleva kauheus on, mutta se on osa kiehtovuutta. Jännitys on suurimmillaan aina ennen kuin jotain tapahtuu. Odottaminen on kaikkein piinaavinta.

Se, mitä lopulta tapahtuisi, loksauttaisi kaiken kohdalleen. Selityksen saisivat kalpeat miehet, ihmiskäärme ja iso kovakuoriainen. Lupaus selityksestä kiihottaa mielikuvitusta paljon enemmän kuin selitys itse.

Vaikka Leena Krohnin kirjat ovat lajityypiltään jotain muuta kuin realismia, ehkä surrealismia, hän rakentaa teoksensa aina nykymaailman elementtien päälle. Kadotuskin on jonkinlainen houreinen moraliteetti nykymenosta.

Krohnin tapa kutoa tarinansa tyydyttää jotain lähes skitsofreenistä osaa ajattelustani. Maailma on täynnä merkityksetöntä kohinaa – vaan entä jos kaikella onkin merkityksensä, paikkansa kudelmassa? Pian, aivan pian kaikki selviää.

Täytyy vain mennä ihmisten joukkoon ja nähdä heidän kummallisuutensa.

*

Täyttäkää kesänne lukemisella! Sitä voi tehdä kaikkialla ja yhtä lailla tuntikausiksi uppoutuen kuin kymmenen minuutin pätkissä.

En olisi minä (enkä tässä) ilman lukemiani kirjoja.

 

> Herman Raivion kirjoittaman arvion Kadotuksesta voi lukea tästä linkistä.