Katoavaa kansanperinnettä: susi

Luonnonsuojelujärjestöt ovat huolestuneet Suomessa koko ajan yleistyvästä petovihasta. Nyt kärsijöiden listalla ei ole enää pelkkä susi tai satunnaiset karhut. Lyhyen ajan sisällä on paljastunut monta maakotkan ampumistapausta.

Suomesta on tullut pedoille vaarallinen maa, ja vaino kohdistuu niin lintuihin kuin nisäkkäisiin. Kyse ei ole yksittäisten petoyksilöiden kuolemasta, vaan vaino uhkaa lajien olemassaoloa maassamme. Susikanta on jo järkyttävän pieni. Maakotkan pesimätuloksessa on ainakin paikallisesti havaittu ongelmia.

Vuoden sisällä ammutuksi on joutunut myös esimerkiksi sääksi.

Mieleeni ei tule kuin kysymyksiä:

– Mihin petoviha todella kohdistuu – eläimiin vai niiden puolesta puhuviin ihmisiin? Yhteiskuntaan? Koko ulkopuoliseen maailmaan?

– Ketä tai mitä vastaan vainolla todellisuudessa taistellaan?

– Millaisiin yhteiskunnallisiin kantoihin petoviha yhdistyy? Olisiko rakennettavissa jonkinlainen ”petovainoajan” aatteellinen profiili?

– Mihin vaino kohdistuu sitten, kun susia enää löydy tapettaviksi? Ovatko juuri petolinnut seuraava järjestelmällisen vainon kohde?

Joskus olisi mukava päästä vastauksiin saakka.

Joka tapauksessa on selvää, ettei petoviha välttämättä tarvitse petoa – olennaisempaa on viha itse. Vihan olemassaolon voi yrittää oikeuttaa syyttämällä petoja, mutta vaikka pedot häviäisivät, viha luultavasti jää. Sille täytyy vain keksiä uusia nimellisiä kohteita.

P.S. Olen mukana tuoreessa ihmissusiaiheisessa novelliantologiassa, joka julkistettiin eilen. Julkaisuun liittyvässä paneelikeskustelussa tulin ajatelleeksi, kuinka tärkeä kulttuurinen elementti susi on suomalaisille. Meillä on paljon vanhoja suteen liittyviä sananlaskuja, kansantarinoita ja -uskomuksia, mutta susi on suosittu aihe ja inspiraation lähde tuoreessakin taiteessa.

Ehkä suomalainen susi pitäisikin julistaa maailmanperintökohteeksi. Maailmanperintöstatusta on tavoiteltu esimerkiksi suomenpystykorvalle – miksei siis pystykorvaakin vanhemmalle suomalaisen kulttuurin osalle.