Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Julkaisemisen nopeus tai hitaus ovat tieteelle toissijaisia

Blogit Tarinoita tieteestä 20.4.2016 08:29
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tieteen rahoituksesta on väännetty viime aikoina monella taholla ja monelta eri kantilta: Yliopistoleikkaukset ovat edenneet irtisanomisiksi ja puhuttavat edelleen. Myös Suomen Akatemian tapa jakaa tutkimusrahoitusta nousi keskusteluun, kun professori Pekka Räsänen ja apulaisprofessori Atte Oksanen julkistivat selvityksensä, jota varten he olivat laskeneet akatemian tukemien tutkimushankkeiden julkaisuja yhdeltä akatemian hakualueelta. 

En mene Räsäsen ja Oksasen laskelmiin tässä sen enempää, niistä on käyty ihan hyvää keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla. Tartun vain yksityiskohtaan, jota siinäkin keskustelussa on sivuttu: tieteellisen julkaisemisen nopeuteen.

Onko nopea julkaiseminen itseisarvo? Julkaisuja todella lasketaan monessakin yhteydessä, ne ovat osa tutkijan meritoitumista. Niitä laskivat esimerkiksi Räsänen ja Oksanen. Tutkija vaikuttaa sitä tehokkaammalta, mitä nopeammin hän julkaisee. (Ihan näin yksinkertaisesti asiaa ei onneksi yleensä tarkastella. Mitä arvostetummassa tieteellisessä lehdessä artikkeli julkaistaan, sitä suuremman painoarvon se myös yleensä saa.)

Julkaisujen laskemista toisaalta arvostellaan rankasti. Esimerkiksi tiedetoimittaja Susanne Björkholm kirjoitti vuoden takaisessa kolumnissaan, että ”yliopistomaailmassa perverssiksi kannustimeksi on kehitetty tutkimusartikkelien lukumäärän maksimointi”. Björkholmin mielestä laskeminen saa tutkijat pilkkomaan tuloksensa pieniksi osasiksi ja julkaisemaan ne kaikki erikseen, jolloin tulosten tieteellinen merkitys vähenee. Ne jäävät yksittäisiksi tiedonmuruiksi, irti kontekstista. Samoin Oksasen ja Räsäsen selvitystä on arvosteltu tieteen tuloksellisuuden latistamisesta pelkiksi julkaisumääriksi.

Nopeus ei saa olla arvo – ei minunkaan mielestäni. Mutta olisiko kuitenkin niin, että sekä vaatimukset hitaudesta että nopeudesta ovat yhtä lailla väärin?

Molemmat nimittäin pyrkivät palvelemaan jotain tiedonhankinnan ulkopuolista järjestelmää.

Tieteen ideaalille tutkijan julkaisujen määrä on täysin merkityksetöntä. Toisaalta ihan yhtä merkityksetöntä on se, millaisissa kokonaisuuksissa ja missä lehdissä tulokset julkaistaan.

Panttaamalla tuloksia yhtä suurta ja erittäin merkityksellistä julkaisua varten tutkija pyrkii palvelemaan ennen kaikkea itseään. On niin hienoa saada aikaan yksi Nature-julkaisu, ettei edes kymmenkunta tuntemattomamman lehden julkaisua paina sen rinnalla mitään. Yhtä Naturen artikkelia voi myös olla mukavampi lukea kuin kymmentä erillistä julkaisua, joissa tieto on pilkottu lukijaa haastavasti.

Silti tutkimustieto on pohjimmiltaan tarkoitettu täydentämään jo olemassaolevaa tieteellistä tietoa. Se on tarkoitettu osaksi niin valtavaa kokonaisuutta, ettei lopulta todellakaan ole väliä, missä lehdessä  yksityiskohta on julkaistu tai millaisen kokonaisuuden osana se alun perin esitettiin.

Nopeus on hyve silloin kun tarkoituksena on saattaa yksityiskohta nopeasti muiden tutkijoiden tietoon. Silloin muut pääsevät sovittamaan sitä kokonaisuuteen, täydentämään, epäilemään ja korjaamaan sitä. Juuri se on tieteellisen tiedon ydin. Hitaus taas on hyve silloin kun sen motiivina on huolellinen tutkiminen.

Ongelman ydin on tietenkin tieteen tuloksellisuuden mittaamisessa. Eihän yksittäisen tutkijan työn merkitystä nimittäin voi ainakaan välittömästi mitata. Kaikki mittarit ovat vain viitteellisiä.

Tärkeintä tieteen tuloksellisuuden takaamisessa olisi sen toimintaedellytysten turvaaminen. Kuten SK:n päätoimittaja Ville Pernaa kirjoittaa äskeisessä pääkirjoituksessaan: tutkimuksessa tehostamisen varaa on eniten siinä, että nyt tutkimusrahoituksen haku syö aivan liian paljon tehoja varsinaiselta tutkimukselta.

Julkaisuja tuijottamalla keskitytään aivan väärään päähän tieteentekoa.