Julkaisemisen nopeus tai hitaus ovat tieteelle toissijaisia

Tieteen rahoituksesta on väännetty viime aikoina monella taholla ja monelta eri kantilta: Yliopistoleikkaukset ovat edenneet irtisanomisiksi ja puhuttavat edelleen. Myös Suomen Akatemian tapa jakaa tutkimusrahoitusta nousi keskusteluun, kun professori Pekka Räsänen ja apulaisprofessori Atte Oksanen julkistivat selvityksensä, jota varten he olivat laskeneet akatemian tukemien tutkimushankkeiden julkaisuja yhdeltä akatemian hakualueelta. 

En mene Räsäsen ja Oksasen laskelmiin tässä sen enempää, niistä on käyty ihan hyvää keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla. Tartun vain yksityiskohtaan, jota siinäkin keskustelussa on sivuttu: tieteellisen julkaisemisen nopeuteen.

Onko nopea julkaiseminen itseisarvo? Julkaisuja todella lasketaan monessakin yhteydessä, ne ovat osa tutkijan meritoitumista. Niitä laskivat esimerkiksi Räsänen ja Oksanen. Tutkija vaikuttaa sitä tehokkaammalta, mitä nopeammin hän julkaisee. (Ihan näin yksinkertaisesti asiaa ei onneksi yleensä tarkastella. Mitä arvostetummassa tieteellisessä lehdessä artikkeli julkaistaan, sitä suuremman painoarvon se myös yleensä saa.)

Julkaisujen laskemista toisaalta arvostellaan rankasti. Esimerkiksi tiedetoimittaja Susanne Björkholm kirjoitti vuoden takaisessa kolumnissaan, että ”yliopistomaailmassa perverssiksi kannustimeksi on kehitetty tutkimusartikkelien lukumäärän maksimointi”. Björkholmin mielestä laskeminen saa tutkijat pilkkomaan tuloksensa pieniksi osasiksi ja julkaisemaan ne kaikki erikseen, jolloin tulosten tieteellinen merkitys vähenee. Ne jäävät yksittäisiksi tiedonmuruiksi, irti kontekstista. Samoin Oksasen ja Räsäsen selvitystä on arvosteltu tieteen tuloksellisuuden latistamisesta pelkiksi julkaisumääriksi.

Nopeus ei saa olla arvo – ei minunkaan mielestäni. Mutta olisiko kuitenkin niin, että sekä vaatimukset hitaudesta että nopeudesta ovat yhtä lailla väärin?