Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Joulusaarna monimuotoisuudesta

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 25.12.2012 09:01

Poimin joulusaarnani aiheen jouluaaton Helsingin Sanomista, jossa biologi Pertti Ranta kirjoitti Vieraskynä-palstalla uhanalaisista eliölajeista.

Aihe on tärkeä. Aihe on maailman mittakaavassa tärkeämpi kuin Talvivaara, Fukushima, Itämeri tai jopa ilmastonmuutos.

Ympäristöasioista pääsevät otsikoihin helpoimmin dramaattiset, äkilliset tapahtumat ja ihmishenkiä akuutisti uhkaavat ilmiöt. Talvivaarassa padot murtuivat ja jätevesi vyöryi, Fukushimassa räjähti, Itämeri näkyy kotilaiturilta ja ilmastonmuutos uhkaa tulvia kaupunkien päälle.

Maailman biosfääriä uhkaa kuitenkin ennen kaikkea hiljainen, näkymättömissä tapahtuva tragedia. Eliölajit sammuvat ja katoavat joka puolelta maailmaa, kaikista biotoopeista, toki joistain erityisen nopeasti. Maapallon ja sitä myöten koko maailmankaikkeuden elämän tärkein ominaisuus, monimuotoisuus, kapenee.

Pertti Ranta käy kirjoituksessaan läpi keinoja, joilla monimuotoisuutta on pyritty suojelemaan. YK:n bio­lo­gis­ta mo­ni­muo­toi­suut­ta kos­ke­va yleis­so­pi­mus (CBD) solmittiin vuonna 1992 ja Yh­dys­val­tojen uhan­alais­ten la­jien suo­je­lu­la­ki (En­dan­ge­red Spe­cies Act, ESA) jo vuonna 1973. Eu­roo­pan unio­nin luon­to­di­rek­tii­villä ikää on 20 vuotta.

Mitä hyötyä sopimuksista ja lainsäädännöstä on ollut? Monimuotoisuus nimittäin vähenee edelleen kaikissa lajiryhmissä.

On raaka fakta, että merkittävä osa lajeista tulee kuolemaan sukupuuttoon ennen kuin niitä on edes löydetty. Tropiikissa, missä monimuotoisuus on suurinta, myös sukupuuttoaalto suurinta.

Ranta muistuttaa uhan koskevan kovin konkreettisesti myös Suomea: ”Uu­sim­man uhan­alais­ar­vion (2010) mu­kaan jo­ka kym­me­nes Suo­men ar­vioi­duis­ta la­jeis­ta on uha­na­lai­nen, ei­kä yleis­tä kään­net­tä pa­rem­paan ole ta­pah­tu­nut.”

Monimuotoisuus on tärkeää: juuri se ratkaisee luonnon kestokyvyn. Mitä leveämpi on lajivalikoima kaikissa eliöryhmissä ja ja mitä enemmän ilmiasun ja perimän vaihtelua löytyy myös lajien sisällä, sitä suurempiin muutoksiin luonto pystyy sopeutumaan – ja sitä suurempi mahdollisuus myös ihmisellä on ylipäätään selviytyä.

Pertti Ranta arvostelee kirjoituksessaan erityisesti eurooppalaista tapaa hoitaa uhanalaisongelmaa: ”Yhdysvalloissa uhan­alais­ten la­jien lis­taa­mi­nen toi­mii eri ta­voin kuin Eu­roo­pas­sa. Pää­ta­voi­te on hoi­taa lis­toil­le jou­tu­neet la­jit kun­toon ja pois­taa ne sit­ten siel­tä. Lis­taus on kuin te­ho-osas­to, jos­sa po­ti­lai­ta hoi­de­taan kai­kin kei­noin ja pääs­te­tään sit­ten pois. Eu­roo­pas­sa di­rek­tii­vi­la­jit ovat kuin kroo­nik­ko-osas­to.” Toki asiat ovat puolestaan Euroopassa paremmin kuin monilla muilla alueilla.

Uhanalaislistaan pääseminen ei toimi eliökunnassa tasa-arvoisesti. Suloisella nisäkkäällä on paremmat mahdollisuudet tulla huomioiduksi kuin vaikkapa kasvin. Suomessa ollaan erityisen huolestuneita esimerkiksi liito-oravasta, vaikka monet kasvit ja hyönteiset olisivat paljon uhanalaisempia.

Yhdysvaltojen luonnonsuojeluintoa parjataan usein, mutta Ranta näkee siinä siis paljon hyvääkin. ”Yh­dys­val­lois­sa ku­kin kong­res­si jul­kai­see ra­por­tin sii­tä, kuin­ka suo­je­lu­la­ki on toi­mi­nut: mon­ta­ko la­jia otet­tiin lis­toil­le ja en­nen kaik­kea kuin­ka mon­ta on voi­tu pois­taa. Kul­loi­nen­kin hal­lin­to pre­si­dent­tiä myö­ten yl­pei­lee sil­lä, kuin­ka mon­ta la­jia pää­si hei­dän ai­ka­naan lis­toil­ta. Eri­tyi­sen yl­pey­den ai­he oli kan­sal­lis­lin­nun, val­ko­pää­me­ri­kot­kan, pois­ta­mi­nen lis­toil­ta ke­sä­kuus­sa 2007.

Monimuotoisuudesta on ihmiselle hyötyä lyhyelläkin tähtäimellä. Akatemiaprofessori, ekologi Ilkka Hanski sekä ylilääkäri ja kliinisen allergologian professori Tari Haahtela ovat yhteistyössään tutkineet ympäristön monimuotoisuuden yhteyttä allergioiden syntyyn. Lyhyesti sanottuna: mitä laajemman biodiversiteetin kanssa ihminen on yhteydessä, sitä vähemmän hän kärsii allergioista.

Ihminen on tervein silloin kun biodiversiteetti on korkealla tasolla.

Monimuotoisuuden suojelu on jollain tapaa abstraktimpaa kuin vaikkapa Talvivaaran ongelmien hoitaminen: monimuotoisuuden suojelu on ennen kaikkea elinympäristöjen, biotooppien suojelua.

Nykytilanteessa eniten kärsivät ympäristötyypit, jotka kärsivät ihmisvaikutuksesta ja vaativat paljon aikaa kehittyäkseen. Toisaalta uhkana on elinympäristöjen laikkuuntuminen. Jotta lajit pysyisivät elinvoimaisina, niitä ei saa pirstoa pieniksi toisistaan erikseen pakotetuiksi osapopulaatioiksi.

Yksi katoava elinympäristö maapallolla on vanha metsä. Metsää hakataan sellukattiloihin, biopolttoaineeksi, pois karjan ja asutuksen tieltä. Talousmetsä ei ole sama asia kuin vanha, luonnontilainen metsä. Pienille metsälaikuille jääneet vanhan metsän eliölajit eivät pääse leviämään eivätkä vaihtamaan geenejä muiden laikkujen asukkaiden kanssa.

Ihmiskunnan suurimpia syntejä on eliökunnan monimuotoisuuden rankka kaventaminen.

Suomessa vanhan metsän suojeluun voi osallistua vaikkapa Luonnonperintösäätiön kautta.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

”Monimuotoisuus on tärkeää: juuri se ratkaisee luonnon kestokyvyn. Mitä leveämpi on lajivalikoima kaikissa eliöryhmissä ja ja mitä enemmän ilmiasun ja perimän vaihtelua löytyy myös lajien sisällä, sitä suurempiin muutoksiin luonto pystyy sopeutumaan – ja sitä suurempi mahdollisuus myös ihmisellä on ylipäätään selviytyä.”

Saarnan ydin. Siitä voisi keskustella – vaatii tietämystä – olisiko tuo ponsi otettava vakavammin kuin normaali saarna, vai onko se peräti liturgiaa, jossa muoto merkitsee enemmän kuin sisältö. Onko ihmisellä joka tapauksessa jo hyvät mahdollisuudet sopeutua tarkoituksellisestikin mahdollisiin muutoksiin esimerkiksi ilmastossa? Kuinka elintärkeisiin kohtiin monimuotoisuuden heikkeneminen nykyään kohdistuu? Onko kehitys katsottava luonnolliseksi vai synniksi?

Hyvä kirjoitus, kiitoksia siitä. Tämä voi olla yksi niitä artikkeleita joita nostetaan esille vuosikymmenten päästä kun Suomessa ihmetellään luonnon epätasapainoa joka aiheutetaan tänään. Ihminen on surkea muuttamaan käytöstään ellei kyse ole omin silmin havaittavista ilmiöistä, mutta silloin on jo liian myöhäistä. Tarvittaneen katastrofi tai muutama ennen kuin kelkka kääntyy kestävän kehityksen suuntaan, jos silloinkaan. Traagista tässä on se että ihmisellä on kaikki edellytykset elää harmoniassa luonnon kanssa kestävällä tavalla JA ylläpitää ja parantaa hyvää elämänlaatua ja onnellisuutta, mutta jostain syystä me valitsemme toisin.

Monimuotoisuuden vähenemisen merkityksen vertaaminen Talvivaaraan tai ilmastonmuutokseen on hieman harhaanjohtavaa, koska silloin verrataan syitä seurauksiin.
Monimuotoisuuden katoaminen ei ole autonominen ilmiö, vaan se on on seurausta lukemattomasta määrästä Talvivaaran kaltaisia paikalisista ympäristötuhoja ja ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista muutoksista.

Mutta biodiversiteetti on todellakin se oksa, jolla ihmiskuntakin istuu ja jota se kiihtyvällä tahdilla sahaa. Siksi tämä saarna oli tähdellisempi, kuin yksikään joulukirkossa kuultu.

Toivottavasti viherpellet eivät tämän artikkelin jälkeen enää pillitä, kun geeniteknologit yrittävät luoda uusia lajeja.

Se että geeniteknologi yrittää luoda uusia lajeja biodiversiteettiä ”parantaakseen” (vai pitäiskö miettiä jo olemassa olevan biodiversiteetin suojelua sen sjiaan?) on hieman ylimielistä touhua ihmiseltä. Vastakkain siis joukko ihmisiä joilla kokemusta ja ymmärrystä elämästä vajaa sata vuotta max per nuppi ja toisessa kulmauksessa viiden miljardin vuoden evoluutio. Joku kirjailijakin taisi muinoin ihmetellä että on se kumma että toimitusten kesäharjoittelun toisena päivänä pääsee jo arvioimaan julkisesti pääministerin pätevyyttä.

”Ihminen” on kyllä ymmärtänyt geenitekniikan tavoitteet täysin väärin. Geenimanipulaatiolla tavoitellaan lajin sisäisen geneettisen monimuotoisuuden täydellistä hävittämistä. Ei sen lisäämistä.

Raukko tapansa mukaan sekoittaa käsitteitä ja kirjoittaa:

””Ihminen” on kyllä ymmärtänyt geenitekniikan tavoitteet täysin väärin. Geenimanipulaatiolla tavoitellaan lajin sisäisen geneettisen monimuotoisuuden täydellistä hävittämistä. Ei sen lisäämistä.”

Kuten kaikki peruskoululaiset tietävät geenitekniikalla ei ole tavoitteita; ihmisillä on tavoitteita.

Vaikka Raukko ei näytä tajuavan paljon mitään, kukin voi kohdallaan leikitellä ajatuksilla. Esimerkiksi sellaisella, että geeniteknologit ottaisivat tavoitteeksi mahdollisimman monen uuden lajin luomisen. Monimuotoisuusvoivottelijoiden pitäisi kai olla onnellisia. Epäilen kuitenkin, että he eivät olisi koska tosiasiassa heidän tavoitteensa on, että mikään ei muutu. Kenties olen väärässä, mutta silloin kai joku voi esittää perustelun, että monimuotoisuus on tärkeää, ja että se on juuri nyt (tai oli sata vuotta sitten) optimaalisella tasolla.

Mistä kumpuaa ihmine-nimimerkin usko siihen että ihmislaji hoitaa luonnon monimuotoisuuden paremmin kuin luonto itse?

Ihmismassan taholla monimuotoisuuden häviäminen näkyy lähinnä valkonaamojen loppumisessa. Toisaalta juuri valkonaamat kantavat eniten huolta lajien vähenemisestä.

Eli kannattaako bioiversiteettitilanteesta vääntää väkisin ongelmaa?

Ottamatta kantaa siihen minkälainen vaikutus kullakin lajilla on, se mitä ihmislaijlle käy lienee kokonaisuuden kannalta enemmän tai vähemmän merkityksetöntä sen rinnalla mitä biodiversiteetille näin ylipäätään tapahtuu. Ihminen lienee siinä kuriositeetti, pisara meressä.

Löytää se sokeakin kana, tai ihminen, jyvän. Jos ei kokonaista, niin puolikkaan. ;)
Geenitekniikalla ei tosiaan ole tavoitetta, vain sen harjoittajilla on tavoitteita.

Jos luonnon monimuotoisuutta voisi luoda uusia emäsketjuja nikkaroimalla, niin meillähän ei olisi mitään hätää. Todellisuudessa ”uuden lajin” luominen geenejä manipuloimalla ei lisää monimuotoisuutta, vaan hyvin suurella todennäköisyydellä vähentää sitä.
Geenimanipulaatiollaa aikaansaadulla lajilla ei ole koevoluutiohistoriaa samassa ekosysteemissä elävien lajien kanssa, joten se on käytännössä vieraslaji. Vieraslaji taas on lähes poikkeuksetta joko sellainen, joka ei pärjää uudessa ympäristössä, tai on ominaisuuksiltaan sellainen, että hävitä alkuperäistä lajistoa.

Raevaara kirjoittaa: ”Maailman biosfääriä uhkaa kuitenkin ennen kaikkea hiljainen, näkymättömissä tapahtuva tragedia.”

Tuo toistuu aivan liian usein. Hitaasti etenevät asiat eivät ole lööppikamaa, eivätkä myy. Painavat uutiset jäävät jalkoihin. Tämä ongelma ei koske pelkästään meneillään olevaa sukupuuttoaaltoa. Tarvittaisiin Suomeenkin sellainen päivälehteä harvemmin ilmestyvä julkaisu, joka pyrkii kaivamaan uutisvirrasta esiin tärkeitä aiheita.

Olen täsmälleen samaa mieltä juoru-ukon ja Raevaaran kanssa. Suuren yleisön huomio keskittyy yleensä oireisiin juurisyiden jäädessä taustalle muhimaan kaikessa rauhassa. Siinä haastetta medialle saada kohdevalo kääntymään.

Näitä luetaan juuri nyt