Joulusaarna monimuotoisuudesta

Poimin joulusaarnani aiheen jouluaaton Helsingin Sanomista, jossa biologi Pertti Ranta kirjoitti Vieraskynä-palstalla uhanalaisista eliölajeista.

Aihe on tärkeä. Aihe on maailman mittakaavassa tärkeämpi kuin Talvivaara, Fukushima, Itämeri tai jopa ilmastonmuutos.

Ympäristöasioista pääsevät otsikoihin helpoimmin dramaattiset, äkilliset tapahtumat ja ihmishenkiä akuutisti uhkaavat ilmiöt. Talvivaarassa padot murtuivat ja jätevesi vyöryi, Fukushimassa räjähti, Itämeri näkyy kotilaiturilta ja ilmastonmuutos uhkaa tulvia kaupunkien päälle.

Maailman biosfääriä uhkaa kuitenkin ennen kaikkea hiljainen, näkymättömissä tapahtuva tragedia. Eliölajit sammuvat ja katoavat joka puolelta maailmaa, kaikista biotoopeista, toki joistain erityisen nopeasti. Maapallon ja sitä myöten koko maailmankaikkeuden elämän tärkein ominaisuus, monimuotoisuus, kapenee.

Pertti Ranta käy kirjoituksessaan läpi keinoja, joilla monimuotoisuutta on pyritty suojelemaan. YK:n bio­lo­gis­ta mo­ni­muo­toi­suut­ta kos­ke­va yleis­so­pi­mus (CBD) solmittiin vuonna 1992 ja Yh­dys­val­tojen uhan­alais­ten la­jien suo­je­lu­la­ki (En­dan­ge­red Spe­cies Act, ESA) jo vuonna 1973. Eu­roo­pan unio­nin luon­to­di­rek­tii­villä ikää on 20 vuotta.

Mitä hyötyä sopimuksista ja lainsäädännöstä on ollut? Monimuotoisuus nimittäin vähenee edelleen kaikissa lajiryhmissä.

On raaka fakta, että merkittävä osa lajeista tulee kuolemaan sukupuuttoon ennen kuin niitä on edes löydetty. Tropiikissa, missä monimuotoisuus on suurinta, myös sukupuuttoaalto suurinta.

Ranta muistuttaa uhan koskevan kovin konkreettisesti myös Suomea: ”Uu­sim­man uhan­alais­ar­vion (2010) mu­kaan jo­ka kym­me­nes Suo­men ar­vioi­duis­ta la­jeis­ta on uha­na­lai­nen, ei­kä yleis­tä kään­net­tä pa­rem­paan ole ta­pah­tu­nut.”

Monimuotoisuus on tärkeää: juuri se ratkaisee luonnon kestokyvyn. Mitä leveämpi on lajivalikoima kaikissa eliöryhmissä ja ja mitä enemmän ilmiasun ja perimän vaihtelua löytyy myös lajien sisällä, sitä suurempiin muutoksiin luonto pystyy sopeutumaan – ja sitä suurempi mahdollisuus myös ihmisellä on ylipäätään selviytyä.

Pertti Ranta arvostelee kirjoituksessaan erityisesti eurooppalaista tapaa hoitaa uhanalaisongelmaa: ”Yhdysvalloissa uhan­alais­ten la­jien lis­taa­mi­nen toi­mii eri ta­voin kuin Eu­roo­pas­sa. Pää­ta­voi­te on hoi­taa lis­toil­le jou­tu­neet la­jit kun­toon ja pois­taa ne sit­ten siel­tä. Lis­taus on kuin te­ho-osas­to, jos­sa po­ti­lai­ta hoi­de­taan kai­kin kei­noin ja pääs­te­tään sit­ten pois. Eu­roo­pas­sa di­rek­tii­vi­la­jit ovat kuin kroo­nik­ko-osas­to.” Toki asiat ovat puolestaan Euroopassa paremmin kuin monilla muilla alueilla.

Uhanalaislistaan pääseminen ei toimi eliökunnassa tasa-arvoisesti. Suloisella nisäkkäällä on paremmat mahdollisuudet tulla huomioiduksi kuin vaikkapa kasvin. Suomessa ollaan erityisen huolestuneita esimerkiksi liito-oravasta, vaikka monet kasvit ja hyönteiset olisivat paljon uhanalaisempia.

Yhdysvaltojen luonnonsuojeluintoa parjataan usein, mutta Ranta näkee siinä siis paljon hyvääkin. ”Yh­dys­val­lois­sa ku­kin kong­res­si jul­kai­see ra­por­tin sii­tä, kuin­ka suo­je­lu­la­ki on toi­mi­nut: mon­ta­ko la­jia otet­tiin lis­toil­le ja en­nen kaik­kea kuin­ka mon­ta on voi­tu pois­taa. Kul­loi­nen­kin hal­lin­to pre­si­dent­tiä myö­ten yl­pei­lee sil­lä, kuin­ka mon­ta la­jia pää­si hei­dän ai­ka­naan lis­toil­ta. Eri­tyi­sen yl­pey­den ai­he oli kan­sal­lis­lin­nun, val­ko­pää­me­ri­kot­kan, pois­ta­mi­nen lis­toil­ta ke­sä­kuus­sa 2007.”

Monimuotoisuudesta on ihmiselle hyötyä lyhyelläkin tähtäimellä. Akatemiaprofessori, ekologi Ilkka Hanski sekä ylilääkäri ja kliinisen allergologian professori Tari Haahtela ovat yhteistyössään tutkineet ympäristön monimuotoisuuden yhteyttä allergioiden syntyyn. Lyhyesti sanottuna: mitä laajemman biodiversiteetin kanssa ihminen on yhteydessä, sitä vähemmän hän kärsii allergioista.

Ihminen on tervein silloin kun biodiversiteetti on korkealla tasolla.

Monimuotoisuuden suojelu on jollain tapaa abstraktimpaa kuin vaikkapa Talvivaaran ongelmien hoitaminen: monimuotoisuuden suojelu on ennen kaikkea elinympäristöjen, biotooppien suojelua.

Nykytilanteessa eniten kärsivät ympäristötyypit, jotka kärsivät ihmisvaikutuksesta ja vaativat paljon aikaa kehittyäkseen. Toisaalta uhkana on elinympäristöjen laikkuuntuminen. Jotta lajit pysyisivät elinvoimaisina, niitä ei saa pirstoa pieniksi toisistaan erikseen pakotetuiksi osapopulaatioiksi.

Yksi katoava elinympäristö maapallolla on vanha metsä. Metsää hakataan sellukattiloihin, biopolttoaineeksi, pois karjan ja asutuksen tieltä. Talousmetsä ei ole sama asia kuin vanha, luonnontilainen metsä. Pienille metsälaikuille jääneet vanhan metsän eliölajit eivät pääse leviämään eivätkä vaihtamaan geenejä muiden laikkujen asukkaiden kanssa.

Ihmiskunnan suurimpia syntejä on eliökunnan monimuotoisuuden rankka kaventaminen.

Suomessa vanhan metsän suojeluun voi osallistua vaikkapa Luonnonperintösäätiön kautta.