Joukkomurhan vaikea julkisuus

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kuluneet kaksi viikkoa ovat näyttäytyneet jokaiselle mediaa seuraavalle poikkeuksellisen verisinä ja väkivaltaisina.

Nizzassa mies tappoi yli 80 ihmistä ajamalla väkijoukkoa päin kuorma-autolla. Kabulissa itsemurhapommittajat tappoivat niin ikään yli 80 ihmistä. Münchenissä yhdeksän ihmistä kuoli 18-vuotiaan ampujan luodeista. Japanissa mies tunkeutui vammaisten hoitolaitokseen ja puukotti 19 ihmistä kuoliaaksi. Tässä on vain muutama esimerkki kahden viikon sisällä uutisoiduista joukkomurhista.

Tänäänkin on ehditty jo kertoa paitsi Japanin verilöylystä, myös veitsimiesten hyökkäyksestä ranskalaiseen kirkkoon sekä siitä, kuinka potilas ampui lääkäriä berliiniläisessä sairaalassa. Tuntuu, että tahti vain kiihtyy.

Kun maailman tapahtumia seuraa, seuraaminen tapahtuu aina median kautta. Tarkoitan tällä niin perinteistä kuin sosiaalistakin mediaa. Kuva tapahtumista ei koskaan ole ehjä: jossain on aina ollut joku, joka on päättänyt kertoa asiasta. Kaikista asioista ei kerrota, kaikista ei synny uutista. Se, mitä maailmasta kerrotaan, ei ole täsmälleen sama asia kuin se, mitä maailmassa tapahtuu.

Joukkomurhien tihentymää seuratessa ei ole voinut välttyä miettimästä sitä, onko maailma tosiaan nyt juuri näin väkivaltainen, vai onko vain siitä piirtyvä kuva näin väkivaltainen. Uutisoidaanko väkivallanteoista ja erityisesti joukkosurmista nyt helpommin kuin joskus muulloin? Onko uutistoimittajien ja some-aktiivien kynnys kertoa niistä madaltunut?