Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Ihmissyöntiä meillä ja muualla

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 5.5.2013 18:56

Ihmissyöntiä on tapahtunut ja tapahtuu varmasti edelleen siellä täällä ympäri maapalloa. Syyt sille ovat hyvin moninaisia.

Yhdysvaltalaistutkijat esittelivät pari päivää sitten todistusaineistoa, jonka mukaan Englannista tulleet uudisasukkaat turvautuivat Pohjois-Amerikassa ihmissyöntiin ainakin yhtenä kovana pakkastalvena.

Asia selsivi Virginian osavaltion Jamestownin siirtokunnan arkeologisilla kaivauksilla tehdyistä luulöydöistä. Uudisasukkaat olivat syöneet myös koiria, kissoja ja hevosia. Ihmisen luut olivat peräisin 14-vuotiaalta tytöltä, ja niissä oli selviä merkkejä leikkelystä ja paloittelusta. Luut oli hylätty roskakuoppaan.

Jamestown on Pohjois-Amerikan siirtokunnista vanhin. Vuoden 1609 talvi oli ilmeisesti erityisen kylmä, ja sitä edeltänyt kuivuus sekä alueen vihamieliset intiaanit ja ruokaa kuljettaneen laivan katoaminen olivat jo ajaneet siirtokunnan tilanteen tukalaksi.

Myös koirien, kissojen ja hevosten syönti on poikkeuksellista ja kertoo olojen ankaruudesta.

Siirtokunta oli perustettu vuonna 1607, ja alun perin siihen kuului yli 100 ihmistä. Ensimmäisten yhdeksän kuukauden jälkeen heitä oli kuitenkin jäljellä enää 38. Muut olivat kuolleet nälkään ja tauteihin.

Ihmissyöntiä tapahtui siirtokunnassa luultavasti muinakin aikoina. Siirtokunnassa kirjoitetusta kirjeestä on löytynyt väite, että vuoden 1625 nälänhädän aikana ihmiset söivät kuolleiden ruumiita.

Jamestownin tapaus toi mieleeni isoisäni kertomuksen jatkosodasta. Kylmänä talvena suomalaisten partio huomasi savun nousevan rintamalinjan sisäpuolelta, kohdasta, jossa kenenkään suomalaisen ei kuitenkaan pitänyt olla.

Paikalta löytyi teltta, jossa kaksi neuvostoliittolaista sotilasta keitti parhaillaan kolmatta. Jatkuva kylmyys, ruuan puute, piileskely vihollisjoukkojen keskellä ja epätietoisuus tulevasta olivat suistaneet miehet äärimmäiseen tekoon.

Ihmiset ovat syöneet toisiaan muissakin oloissa kuin akuutissa nälänhädässä ja epätoivoisissa oloissa.

Kuru on ihmisen prionitauti, joka alkoi 1900-luvulla levitä nopeasti uusiguinealaisen fore-heimon keskuudessa. Vuosina 1957-1968 tautiin kuoli yli 1 100 ihmistä.

Syy taudille oli kannibalismi: sairastuneet olivat saaneet sen syömistään ihmisruumiista.

Fore-kansan miehet söivät kuolleista lihakset ja naiset ja lapset muut osat, muun muassa aivot. Kuru olikin yleisempää naisten keskuudessa, sillä prionit olivat keskittyneet erityisesti aivoihin.

Ruumiiden syönnin tarkoituksena oli ilmeisesti palauttaa kuolleen ihmisen voima takaisin heimon pariin.

Kurun ensimmäiset oireet ovat vapinaa, tasapaino-ongelmia ja epäselvää puhetta. Vähitellen vapina ja lihasnykiminen pahenee eikä käveleminen enää onnistu. Sairastuneista tulee masentuneita ja arvaamattomia, mutta he saattavat nauraa täysin sattumanvaraisesti ja yllättäen.

Lopulta sairastuneet menettävät kaiken lihashallinnan, myös kyvyn pidätellä ulosteita ja niellä. He eivät kykene puhumaan tai havainnoimaan ympäristöä. Kehoon alkaa ilmestyä kuolioon menneitä ja pahasti tulehtuneita laikkuja. Uuden-Guinean kuru-epidemiassa ensimmäisistä oireista kuolemaan kesti kolmesta kuukaudesta kahteen vuoteen.

Meille ei ole ongelma puhua muualla maailmassa tapahtuneesta ihmissyönnistä, juuri sellaisesta, jota vaikkapa eksoottinen fore-kansa harjoitti kaukaisella Uuden-Guinean saarella.

On paljon vaikeampi tarttua oman kansan historiassa häivähtäneeseen kannibalismiin. Siksipä Amerikan siirtokunnissa tapahtunutta ihmissyöntiä selvittelevät yhdysvaltalaistutkijat tekevät lähes uraauurtavaa työtä.

Itse he ovat varmoja, että todisteita ihmissyönnistä löytyy vielä lisää.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Eihän tuo ehkä niin harvinaista ole. Uudessa-Guineassa voi olla arkipäivää nykyisinkin. Toisessa Maailmansodassa venäläisillä vankileireillä taisivat selvitä monesti ne, jotka söivät kavereitaan, kun ruokaa ei annettu. Japanilaiset sotilaat tiettävästi jopa vangitsivat ja tarhasivat kaakkois-Aasian viidakoissa ihmisiä ruoakseen.

Moni varmasti söisi lopulta mutsinsa autiolla saarella, jos muuta ruokaa ei olisi…

”Ihmissyöntiä meillä ja muualla”

Meillä? Tuohan suorastaan velvoittaa Tiinan jatkamaan juttua ja selvittämään missä määrin kannibalismia ilmeni Suomessa silloin kun siihen ”tilaisuus ja tarve” oli eli suurten nälkäkuolemien aikana. Niitähän olivat suuret kuolonvuodet (n. 30% väestöstä kuoli nälkään) 1695–1697 ja suuret nälkävuodet 1866–1868 (n. 15% kuolleisuus).
http://en.wikipedia.org/wiki/Finnish_famine_of_1866%E2%80%931868

Toivottavasti viimeinen todellinen nälänhätä koettiin Suomessa siis talvikautena 1867-68. Kuolonuhreja laskettaessa on muistettava, että kylläisinäkin aikoina ihmisiä kuolee, joten kaikkea kuolleisuutta ei voi koskaan laskea kokonaan joidenkin erityisten syiden tiliin.
Noina kahtena vuotena kuoli n. 207 000 suomalaista. Edeltävien vuosien alimmat luvut olivat olleet n. 40 000 henkeä/v, joten ottakaamme luonnolliseksi kuolevuudeksi noina kyseisinä kahtena vuotena yhteensä 80 000 henkeä. Siten nälkä ja taudit surmasivat ilmeisesti suunnilleen 127 000 suomalaista eli n. 7 % väestöstä.

Tilastojen puolustus

Edellä huomasimme, että tilastot sanonnan mukaisesti tosiaan valehtelevat, ellei niitä käytä oikein. Vuosina 1867-68 kuoli tilastojen mukaan runsaat 11 prosenttia Suomen väestöstä, mutta se tieto ei siis sellaisenaan kelpaa nälkäkatastrofin eikä väestön kokonaisvähentymisenkään yhteyteen, sen sijaan se käy esimerkiksi ihmisten surutyön paljouden tai papiston työtaakan osoittamiseen.

Vaikka parhaansa yrittäisikin, niin käyttötapa jää usein vääräksi tai puutteelliseksi, mistä seuraa ”valehtelemista”. Eikä aina ole selvää, mikä olisi se oikea tapa ja näkökulma. Tarkoituksellisestikin voi antaa harhaanjohtavan kuvan asiasta.

Tilastojen luku- ja käyttötaitoa pitäisi kaiketi opettaa kouluissa enemmän, sillä ovathan tilastot keskeisessä asemassa yhteiskunnassa. Niiden pohjalta arvioidaan asioiden merkitystä, suunnitellaan ja päätetään kehitystä ja parannuksia.

Ei esimerkkejä ihmissyönnistä tarvitse noin kaukaa historiasta hakea. Se tuntuu olevan ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä, kun olot käyvät tarpeeksi huonoiksi.

Mm. viime sotien aikana 1942-44 tuossa ihan naapurissa piiritetyssä Leningradissa (nyk. Pietari) harjoitettiin laajamittaista ihmissyöntiä kaupungin ruokahuollon tyrehdyttyä. Tuona aikana yli 2.000 leningradilaista tuomittiin kuolemaan ihmissyönnistä, ja on syytä olettaa ettei suurin osa tosiaankaan jäänyt kiinni.

Eteläpohjalaisena metsästyksen harrastajana olen sitä mieltä, että Mikkelin ja Kuopion välisestä maastosta pyydystetyn urossavolaisen hiljaisella tulella kypsytetyn kinnerjänteen makua ei voita mikään. Ei edes Nairobin toreilla tarjoiltava kikujunaisten nännikeitto grillatuilla alligaattorin silmillä höystettynä.

Michelin on tosin palkinnut kummatkin ruokalajit viidellä tähdellä, joten makuasialta tämä vahvasti viime kädessä vaikuttaisi.

En ole luonnontieteilijä mutta käsitän että muutkaan luontokappaleet eivät juuri harrasta kannibalismia, sen sanoo jo lajin säilytysvietti. Siis filosofian näkökulmasta asiahan on päivänselvä.

Paitsi että omaa lajia halutaan puolustaa, siinä piilee varmasti tuntemattomiakin vaaroja. Vaikka yksilöt olisivat vain kaukaisia sukulaisia…he ovat kuitenkin sukulaisia lajin jäseninä. Hallitsematon kannibalismi tuhoaisi lajin.

Yleisesti ottaen luonto kaihtaa kannibalismia kaikkialla. Silti uskon että kaikki lajit ovat sellaiseen joskus sortuneet. Omakin lajimme.

Kannibalismi on tosiaan eräs niistä asioista, joista likainen mielikuvitus saa kipeästi kaipaamaansa viihdykettä ja kiihdykettä, kuten ohesta huomaamme. Onneksi useimmat täälläkin osaavat ottaa sen vakavana asiana, jollainen se onkin, sillä siinähän on nykyaikana yleensä kysymys elävien hengissäpysymisestä. Ei siis ole yksinkertaista tuomita niitäkään Andien lento-onnettomuuden osallisia, jotka selviytyäkseen ravitsivat itseään kuolleilla kanssamatkustajillaan.

Näitä luetaan juuri nyt