Ihmisen biologia altistaa musikaalisuudelle

Onko musikaalisuus periytyvää?

Aihe on äärettömän mielenkiintoinen, niin kuin taiteellisuuden ja biologian risteymäkohdat aina.

Musikaalisuuden oletetaan usein kulkevan suvussa, ja tähän käsitykseen vaikuttavat tarinat ja mielikuvat kuuluisista muusikoista ja heidän perheistään. Esimerkiksi J. S. Bachilla ja W. A. Mozartilla oli lähisuvussaan muitakin muusikoita. Suomesta mieleen tulevat vaikkapa Kuusiston ja Pohjolan musikaaliset suvut.

Mutta kulkeeko musikaalisuus suvussa ympäristövaikutuksen vai geenien kautta? Muusikkosuvussa musiikkia kuulee enemmän kuin normiperheissä, lapset laitetaan muskariin ja soittotunneille, muusikkous on uravalintana ehkä luontevampi kuin insinöörisuvussa. Ympäristövaikutusta on vaikea erotella geneettisistä tekijöistä.

Ja mitä edes on musikaalisuus? Musiikin säveltäminen, sovittaminen, esittäminen ja analysointi vaativat ison liudan erilaisia ominaisuuksia. Musiikki on yksi monimutkaisimmista ja toisaalta vanhimmista taidemuodoista, ja musikaalisuutta on muun muassa kyky ymmärtää ja hahmottaa rytmiä, sävelkorkeutta, äänensävyä, sointia ja musiikin rakenteita. Toisaalta säveltäjä käyttää musikaalisuuttaan hyvin erilailla kuin orkesterimuusikko, ja pianisti vaikuttaa tarvitsevan hyvin erilaisia fyysisiä taitoja kuin trumpetisti. Bach oli musikaalinen siinä missä Freddie Mercurykin.

Ihmisillä on selvästi yksilöllisiä eroja musikaalisuudessa, ja väestötasolla musikaalisesti erittäin taitavia sekä toisaalta erittäin epämusikaalisia yksilöitä on harvassa. Suurin osa on taidoiltaan kohtalaisia.

Osalle musikaalisuuteen liittyvistä selvästi mitattavista ja yksilöitävistä ominaisuuksista on löydetty geneettinen pohja. Kaksostutkimuksissa esimerkiksi sävelkorkeuksien vaihtelun havaitsemisen on määritetty johtuvan noin 75-prosenttisesti perintötekijöistä.

Henkilö, jolla on ns. absoluuttinen sävelkorva, kykenee määrittämään sävelkorkeuden tai laulamaan halutun sävelkorkeuden ilman apuvälineitä. Absoluuttinen sävelkorva on ainakin osittain periytyvä.

Ympäristökin vaikuttaa: esimerkiksi aktiivisen musiikin harjoittelun on todettu kasvattavan niitä aivokuoren alueita, jotka ohjaavat musiikkia tuottavia ruumiinosia, kuten sormia tai huulia. Samat tutkimukset osoittavat, että musiikin harjoittaminen lisää siihen käytettävien hermosolujen muovautumiskykyä.

Toisaalta ihmisen kiinnostus musiikkiin on synnynnäistä. Jo vastasyntynyt lapsi on kiinnostunut musiikista ja kykenee erottamaan sävelkorkeuden ja rytmin eroja.

Miksi meillä on musiikki?

Musiikin kehittymisen syitä ja toisaalta musikaalisuudelle ”altistavia” tekijöitä voi etsiä vaikkapa ihmisen fysiologiasta tai puhekyvyn evoluutiosta.

Esimerkiksi tunteiden havaitseminen akustisista vihjeistä on ollut tärkeää ihmisen biologisessa ja kulttuurisessa evoluutiossa. Äänensävyt ovat merkittäviä jo vauvan ja äidin välisessä viestinnässä. Varhaiset emotionaalisesti merkittävät äänet, kuten äidin lohdutus, jättävät jälkensä syville aivoalueille. Samoihin alueisiin vaikuttaa musiikki, ja toisaalta musiikin kuuntelu voi vaikuttaa elintoimintoihin, sykkeen nopeuteen ja hengityksen syvyyteen. Niihin vaikuttavat myös tunteet, esimerkiksi pelko ja aggressio.

Musiikkia voi synnyttää monin tavoin: rytmin, sävelkorkeuden, äänten keston ja voimakkuuden variaatioilla. Musiikin tuottaminen on ollut ihmisen esi-isille biologisesti mahdollista jo ennen puhetaitoa. Ehkä musiikki onkin puhekieltä vanhempi kommunikaatiokeino.

Suomessa musikaalisuuden periytyvyyttä ja evoluutiota tutkii ainakin geneetikko Irma Järvelä Helsingin yliopistosta.

Ohessa näyte Pohjolan suvun musikaalisuudesta: