Hyvän tietokirjan ei pitäisi unohtua
Kesä taittuu kohti syksyä ja kirjamarkkinat alkavat kuumentua. Syksy on jostain syystä suomalaisten kirjamarkkinoiden kiihkein hetki. En tiedä, onko asia samoin muualla maailmassa, mutta Suomessa siis suurin osa kirjoista julkaistaan syyskaudella, kirjallisuuspalkinnot ovat keskittyneet loppusyksyyn ja suurimmat kirjamessut ovat syksyllä.
Siksi päätin esitellä neljä suomalaista tietokirjaa, jotka on julkaistu jo aiemmin tänä vuonna tai jopa viime vuoden puolella. Kirjan elinkaari ei saa jäädä julkaisua seuraaviin muutamaan kuukauteen, vaan sen täytyy kestää vuosia, vuosikymmeniäkin.
Puoli vuotta vanhojen kirjojen esittely käy iskusta kirjamarkkinoiden lyhytjänteisyyttä vastaan.
Nämä neljä kestävät aikaa, ja jokaisen lukeminen oli nautinto.
Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli – Mary Shelley ja Frankenstein. Tammi 2014.
Sielun pimeä puoli on uusi lempikirjani. Se kertoo paitsi kirjailija Mary Shelleyn elämäntarinan ja hänen kuuluisimman teoksensa syntyvaiheet, myös tohtori Frankensteinin tekosten filosofisista ja luonnontieteellisistä ulottuvuuksista.
Kauhukirjat kertovat usein peloista, joita tieteen kehitykseen kohdistuu, ja Mary Shelleyn Frankensteinissa totisesti on, mistä ammentaa: vuonna 1818 ilmestynyttä romaania voi pitää pohdintana lääke- ja luonnontieteen rajoista, tieteen etiikasta, ihmisyyden ja tietoisuuden perustasta sekä tieteentekijän vastuusta. Merete Mazzarella syventyy edelleen pohtimaan kaikkea tuota omassa teoksessaan.
Mazzarella on koulutukseltaan kirjallisuustieteilijä, mutta kirjan tieteellinen ote on paljon kirjallisuustiedettä laajempi. Sielun pimeä puoli on ehdottomasti kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa.
Markus Hotakainen: Onko siellä ketään – avaruuden älyä etsimässä. Minerva 2014.
Maan ulkopuolisesta elämästä jaksetaan intoilla. Jokaisesta Maan kaltaisen eksoplaneetan löytymisestä tai epämääräisestä radiosignaalista kohkataan takuuvarmasti. Eikä siinä mitään vikaa ole: olisi mahtavaa, jos jostain muualtakin maailmankaikkeudesta löytyisi elämää.
Paljon avaruudesta kirjoittanut toimittaja ja tietokirjailija Markus Hotakainen tuo kirjallaan kaivattua viileyttä keskusteluun. Onko siellä ketään muistuttaa perusasioista: olosuhteista, joita elämä tarvitsee, ja ylipäätään elämän tunnuspiirteistä. Vaikka kirjan alaotsikossakin nostetaan esille nimenomaan älyllinen elämä, periaatteessa aiheena on kaikenlainen maapallon ulkopuolinen elämä.
Astrobiologia on ollut trendikäs tieteenala pitkään, mutta loppujen lopuksi suomen kielellä siitä on ilmestynyt kirjallisuutta varsin vähän. Esko Valtaoja sivuaa aihetta Kotona maailmankaikkeudessa -kirjoituskokoelmatrilogiassaan, mutta Hotakaisen teoksen kaltaista perusteosta meillä ei tietääkseni ole aiemmin ilmestynyt.
Svante Pääbo: Neandertalilainen – Kadonnutta perimää etsimässä. Art House 2015.
Neandertalilainen on eräänlainen jännityskirja. Sen tieteellinen sisältö on antoisa ja tarkka: nimensä mukaisesti kirja kertoo neandertalinihmisen synnystä ja kohtalosta sekä merkittävistä löydöistä, joita neandertalilaistutkimuksessa on aivan viime aikoina saatu aikaan.
Kaikkein puhuttelevinta kirjassa on kuitenkin sen kirjallinen toteutus. Meillä on toistaiseksi aika vähän tietokirjoja, ja vielä tutkijan itsensä kirjoittamia, joissa tieteellisen tutkimuksen tekemistä kuvaillaan kuin murhamysteeriä. Mieleen tulee esimerkiksi vuosien takainen Kari Cantellin kirja Interferonin tarina: tiedemiehen elämää – iloja ja suruja, joka kertoo kiivaasta tutkimustyöstä interferonin tuottamiseksi laboratoriossa. Vuonna 1993 ilmestynyt kirja oli Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin, mutta aikaa on kulunut jo niin paljon, että kirja on ehtinyt painua unohduksiin.
Odotan, että samanlainen jännityskertomus tulee olemaan myös Russell Edwardsin ja Jari Louhelaisen Viiltäjä-Jack: kuinka paljastimme murhaajan, joka on piakkoin ilmestymässä suomeksi.
Svante Pääbon kirjassa saa seurata yksittäisten ideoiden muuttumista tieteellisiksi läpimurroiksi, ihmisen evoluutiota koskevien käsitysten hidasta muuttumista – ja tutkijan arkipäivää, vaikka Svante Pääbon arkipäivä on toisaalta tuskastuttavan kaukana suomalaisen tutkijan arkipäivästä. Lapset kasvavat ja ihmissuhteet muuttuvat tieteenteon lomassa, virheitä tehdään ja vastoinkäymisiä tapahtuu – mutta tieteenteon resursseista Pääbolla on paljon vähemmän pulaa kuin suomalaisilla kollegoillaan.
Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti: Valonkantajat välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Like 2015.
Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teos esittelee suomalaisen salatieteen historian. Tuttuja nimiä riittää esimerkiksi Ior Bockin ja Pekka Siitoimen muodossa. Käsitellyksi tulevat myös Tattarisuon ruumiinosat, Pekka Ervastin teosofiset puuhastelut ja Kauko Niemisen eetteripyörteet.
Keskeinen käsite kirjassa on esoteria, jolla siis tarkoitetaan salattua, pienen piirin kesken jaettua tietoa. Esoteeriseen tietoon pääsevät käsiksi vain asiaan vihityt. Esoteerisen vastakohta on eksoteerinen tieto, joka taas on tarjolla kaikille.
Valonkantajat antaa Suomesta hupaisan kuvan. Salatieteen parissa puuhastelijoita meillä on riittänyt, ja heidän tekemisissään suomalainen kansanperinne sekoittuu iloisesti suuren maailman salatieteellisiin kuvioihin.
Hupaisuus on silti vain pintaa: paitsi että salatietellisessä ajattelussa elämä ja kuolema ovat keskeisessä osassa, ihmiskohtaloista löytyy hirvittävä määrä tragedioita. Salatieteilijä voi olla toisille pelkkä vitsi, mutta joillekin guru, jonka seuraaminen ei voi päättyä kuin huonosti.
*
Tietokirjojen elinkaari on loppujen lopuksi paljon parempi kuin kaunokirjojen. Huomaan tämän omakohtaisestikin: ainokainen tietokirjani (joka kertoo koiran evoluutiosta) jaksaa kiinnostaa vieläkin, vaikka kirja ilmestyi jo yli neljä vuotta sitten. Aiheesta pyydetään puhumaan edelleen. Sen sijaan kukaan ei enää pyydä puhumaan samanikäisistä kaunokirjoista.
Periaatteessa ilmiö selittyy sillä, että hyvä aiheenvalinta takaa tietokirjalle pitkän näkyvyyden. Hyvä aihe kiinnostaa vuosikausia, ja jos aiheesta ei ilmesty tuoreempia katsauksia, kirja voi pysyä eräänlaisena perusteoksena aiheelleen.
Toisaalta juuri kaunokirjoissa sisällön luulisi pysyvän iättömänä.
Lukekaa kirjoja! Ei mulla muuta.