Hyvä opettaja ei hajoa huutelusta
Viime päivät mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua opettajien pärjäämisestä yläkoulussa. Keskustelun käynnistivät someen ladatut, koululaisten salaa kuvaamat videot, joissa yläkoulun opettaja saa raivokohtauksen. Joku tai jotkut oppilaista ovat ilmeisesti käyttäneet kännyköitään tunnilla, opettaja kieltää heitä tekemästä niin, oppilaat eivät tottele, opettaja alkaa huutaa, oppilaat huutavat takaisin ja nimittelevät opettajaa, opettajakin nimittelee heitä ja niin edelleen. Tuttua juttua jo minun yläasteajoiltani, vaikka kännyköitä ei silloin oppilailla ollutkaan.
Luokassa salaa kuvaaminen ja videoiden levittäminen on pahimmillaan lain vastaista. Julkisella paikalla saa kuvata, mutta esimerkiksi yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia asioita ei saa levittää. Kiusaamisen tunnusmerkit videointi ainakin usein täyttää, varsinkin, jos tavoitteena on nolata kuvauksen kohde. Opettajat väsyvät niin kuin muutkin ihmiset.
On silti ehkä tarpeellista, että koulumaailman todellisuus näkyy muillekin kuin opettajille ja oppilaille. Toivottavasti se tapahtuisi kuitenkin muulla tavoin kuin salakuvaamisen ja nolaamisen kautta.
Tapauksen käynnistämää keskustelua on käyty kaksijakoisesti. Toisten mielestä opettajat eivät osaa hommiaan, kun taas toisten mielestä nykynuoret ovat hirveitä ja vanhemmat eivät osaa kasvattaa heitä.
Kumpikaan lähtökohta ei tunnu erityisen hedelmälliseltä. Suosisin jotain ratkaisukeskeisempää tapaa. Sitä paitsi nykynuoret ovat aina kauheita.
Kun koululaiset siirtyvät kuudennen luokan jälkeen yläkouluun, samaan syssyyn osuu monenlaisia haasteita. Monella murrosiän myllerrykset ovat juuri käynnistyneet, ja murrosikä on tutkitusti haastavaa aikaa esimerkiksi tarkkaavaisuuden tai käyttäytymisen säätelyn kannalta. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi kolmisen vuotta sitten, jolloin silloinkin keskusteltiin erään opettajan ja yläasteikäisen kohtaamisesta. Kirjoituksen voi lukea tästä linkistä.
Teini-ikäisten kypsymättömyyden lisäksi haasteen tuo itse koulu: rutiinit hajoavat, kun oman luokanopettajan sijaan vetovastuun koulupäivästä kantaa joukko aineenopettajia. Koululaiset siirtyvät luokasta toiseen, yrittävät sovittautua päivän aikana usean eri opettajan tyyliin ja vaatimuksiin.
Opettajatkaan eivät enää ole saaneet pääasiallista koulutustaan kasvatustieteiden puolelta, vaan he ovat aineenopettajia: heidän pääaineitaan yliopistossa ovat olleet vaikkapa matematiikka, historia tai suomen kieli. Suomalaiset opettajat ovat korkeakoulutettuja, mikä on hieno asia. Täytyy kuitenkin todeta, että asiakeskeisyyden korostuminen opettajien koulutuksessa osuu hieman haastavaan saumaan. Eikö juuri yläkouluikäisten opettamisessa vaadita pedagogista, psykologista ja sosiaalista osaamista?
Nähdäänkö yläasteikäisten nuorten ”haasteellisuus” nyt eräänlaisena poikkeuksena, jota yritetään hoitaa erityisopettajien, koulupsykologien ja koulukuraattorien voimin? Pitäisikö ajatella toisin: murrosikäinen nuori on automaattisesti ”hankala”, ja jokaisen opettajan tulisi olla kunnolla koulutettu tuon hankaluuden kohtaamiseen?
Aineenopettajan koulutukseen kuuluu nyt pedagogisia opintoja 60 opintopisteen verran. Onko se tarpeeksi? Korostuvatko opinnoissa tarpeeksi nimenomaan 13 – 16-vuotiaiden asiat?
Itse myönnän auliisti, ettei minusta olisi yläkoulun opettajaksi. Olen joskus muinoin ollut yläasteella sijaisena kolmisen kuukautta, ja vaikka eteeni ei sattunut erityisen hankalia nuoria, homma oli kuitenkin sen verran sosiaalisesti kuluttavaa, etten minä sopisi siihen. En halua edes kuvitella, millaisessa pulassa olisin ollut, jos luokkaan olisi päätynyt joku todella haastava ja moniongelmainen teini.
Omaa kouluaikaani sekä omien lasteni koulutaivalta tarkastellessani olen tunnistanut yhden ominaisuuden, joka jokaisella hyvällä opettajalla on, ja joka selvästi puuttuu niiltä, jotka ajautuvat hankaluuksiin lasten ja nuorten kanssa. Molempia on tullut kohdattua. Hyvä opettaja osaa etääntyä oppilaistaan niin, ettei hän ota heidän sanomisiaan itseensä. Hyvä opettaja ymmärtää, että lapsi – vielä keskeneräinen ihminen siis – ei oikeasti kykene loukkaamaan opettajaa. Hyvän opettajan minäkuva pysyy turvassa.
Kun teini-ikäinen huutaa opettajan olevan huora, hyvästä opettajasta ei tunnu siltä, että hänen seksuaalimoraalinsa nyt kyseenalaistetaan. Hyvä opettaja näkee tilanteen sellaisena kuin se onkin: teini-iän edustaja siinä huutaa edustavan otoksen teini-ikäisten käyttämistä haukkumasanoista opettajien eli auktoriteettien edustajalle.
Tilanteessa ei ole mukana kahta tasaveroista keskustelijaa, jotka puhuisivat kuin ihminen ihmiselle.
Jotkut ihmiset tuntuvat osaavan tällaisen suhtautumistavan luonnostaan, mutta epäilemättä asiaa voi opetellakin. Keinoja varmaan on paljon: psykodraamaa, pelillistämistä, teatteria – mitä tahansa, jossa voidaan jollain tapaa simuloida murrosikäisten pyörremyrskyjen kohtaamista ja lisätä omaa itsetuntemusta.
Joka tapauksessa on vaikea esittää lisävaatimuksia opettajille. Oppilasryhmät ovat isoja, oppilashuoltoon erikoistuneen henkilöstön virkoja liian vähän. Hyvätkin opettajat väsyvät.
Tekee lisäkoulutus sitä paitsi hyvää meille vanhemmillekin. Esikoiseni aloitti syksyllä yläasteen, ja itse aion seuraavaksi lukea psykologi Katja Myllyviidan kirjan Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille (Duodecim 2012). Toivon selviytyväni.