Hyvä lukutaito valeuutisten varalle kaipaa myös kaunokirjallisuutta
Suomalaisten pitäisi olla lukijakansaa, mutta silti välillä tulee olo, ettei lukutaitoomme luoteta.
Meillä on maailman parhaiksi väitetyt kirjastot, kirjoja myydään (edelleen) väkilukuun nähden varsin paljon, ja suomalaiset koululaiset ovat pärjänneet hyvin PISA-tutkimuksen lukutaitoa mittaavissa osioissa.
Lukutaitoon kuuluu olennaisesti se, että ymmärtää eri tekstilajien ominaisuudet.
Sanomalehden uutisesta haetaan paikkaansapitävää tietoa maailman tapahtumista. Saman lehden kolumnista taas voi ennen kaikkea lukea yksittäisen kirjoittajan käsityksiä ja mielipiteitä.
Romaania ei lueta sen takia, että sen väitteet olisivat totta samalla tapaa kuin uutisessa. Romaania luetaan elämyksen takia, mutta sen kautta voi myös tehdä tulkintoja maailmasta ja sen säännönmukaisuuksista. Lyhyesti sanottuna kaunokirjallisuus opettaa ajattelemaan.
Mitä enemmän eri tekstilajeja ihminen lukee, sitä paremmaksi lukutaito kehittyy. Hän oppii arvioimaan tekstien luotettavuutta, erottamaan mielipiteellisen kirjoituksen neutraalista uutistekstistä, nauttimaan erilaisista kerrontaratkaisuista ja mietitystä kielestä.
Yhä vaikeampien tekstien lukeminen helpottuu ja alkaa viehättää.
Siksi vähän ärsyynnyin Helsingin Sanomien hyvästä artikkelista, jossa kysyttiin, miksei suomalaisissa aikakauslehdissä julkaista fiktiota. (Sitä julkaistaan esimerkiksi Me Naisissa jatkokertomuksina, mutta Imagen, Suomen Kuvalehden ja HS:n Kuukausiliitteen tapaisista yleisaikakauslehdistä fiktio puuttuu. Pienissä kulttuurilehdissä asia-artikkelit ja fiktio taas mahtuvat hyvin samojen kansien välin.)
Suomen tilannetta verrattiin yhdysvaltalaislehtiin, joissa fiktiota on julkaistu vuosikymmenet asia-artikkelien lomassa. Samat kirjoittajat ovat voineet tehdä molempia lajeja, eikä tekstin laatua ole määrittänyt lajityyppi, vaan se, onko teksti onnistunut oman lajityyppinsä sisällä.
Mikä minua ärsytti Hesarin artikkelissa? Se, että juttuun haastatellut suomalaisten aikakauslehtien päättävät toimittajat suhtautuivat fiktioon kovin nuivasti. Siinä kohtaa tuli olo, ettei suomalaisten lukutaitoon luoteta.
Imagen päätoimittaja Niklas Thesslund sanoi, että ”rajat pysyvät kirkkaampina, kun fiktiota ei ole ollenkaan lehdessä”.
HS:n oman Kuukausiliitteen päällikkö Lauri Malkavaara taas oli sitä mieltä, että ”emme tarvitse fiktiota, koska totuus on kiinnostavampaa”. Hänen mukaansa ”pelisäännöt ovat (–) koventuneet journalismissa: kaiken kirjoitetun pitää olla totta, ja ylipäätään kaunokirjallisia keinoja käytetään varovaisemmin”.
Artikkelin kirjoittaja Tiiamari Pennanen ehdottaa, että yksi syy fiktiokammolle ovat valemediat. Keksityt ja valheelliset uutiset ovat saaneet toimitukset rakentamaan entistä korkeamman muurin faktan ja fiktion välille.
Ymmärrän pelon, mutta se on hölmö ja turha. Jos aikakauslehdessä tekstin yläpuolella lukee ”novelli”, kyllä suomalainen ymmärtää, mistä on kyse.
Palaan myös bloggaukseni alkuun: yksipuolisempi tekstitarjonta tuottaa yksipuolisempaa lukutaitoa.
Jos kerran tarvitsemme valemedioiden hyökkäyksen suojaksi entistä suurempaa kykyä erotella mielipiteelliset ja neutraalit tekstit, arvioida asiapohjan kestävyyttä, ymmärtää erilaisia kerronnallisia konsteja ja tekstin herättämiä tunteita, meidän pitää lukea mahdollisimman monenlaisia tekstejä.
Toleranssi kirjoittajien vaikuttamiskeinoille kasvaa, kun niitä on nähty ja koettu.
Ylipäätään pidän hirveän tylsänä tekstikäsityksenä sitä, että asiasisältö on aina ykkönen. Totuus on fiktiota kiinnostavampaa, sanoi Lauri Malkavaara, enkä voisi olla enempää eri mieltä.
Totuuskin on kiinnostavaa, tietenkin, ja monelle tekstilajille se on olennaista, mutta kiinnostavia ovat myös ne ajatukset, näkökulmanvaihdokset ja maailmantulkinnat, joita hyvä fiktio lukijassaan herättää. Ne auttavat ymmärtämään paremmin totuuttakin.
Kehuin alussa suomalaisten lukutaitoa, mutta nyt haluan hieman haukkua lukutottumuksiamme.
Kaunokirjallisuuden puolella meillä luetaan enimmäkseen realistista perusproosaa, ja spekulatiivisemmat genret, kuten scifi, saavat osakseen ennakkoluuloja.
Tai sitten ei lueta kaunoa lainkaan, vaan pelkkää tietokirjallisuutta. (En lue mitään keksittyjä juttuja, on sanonut minulle parikin paljon lukevaa miestä, anteeksi vain.)
Suomeksi julkaistava tietokirjallisuus taas on pitkälti ”asia edellä” -kirjallisuutta. Tietokirjakritiikeissä ei juuri kerronnallisia ratkaisuja arvostella, vaan huomio on siinä, ovatko (sotahistorialliset) faktat riittävän oikein.
Maailmalla, ja meilläkin, on jo pitkään puhuttu narratiivisesta ja luovasta tietokirjallisuudesta, mutta täytyy sanoa, että varsin hitaasti moiset ilmiöt ovat levinneet suomalaisen tietokirjallisuuden maisemaan.
Aikakauslehdillä jos joillain olisi mahdollisuuksia vaikuttaa suomalaisten lukutottumuksiin.