Hyvä elämäkerta on myös totta
Voiko elämäkertoihin luottaa? Vai pitäisikö niihin suhtautua kirjallisuudenlajina, joka on parhaimmillaan vetävää ja kiinnostavaa, mutta perusluonteeltaan epäluotettavaa?
Vappuna julkaistiin STT:n laaja uutinen siitä, kuinka urheilumaailmassa toiminut Marko Yrjövuori olisi liioitellut rooliaan urheilumaailman supertähtien taipaleella sekä antanut vääriä tietoja työtehtävistään ja työnimikkeistään. Oheisessa linkissä STT:n uutinen Ylen julkaisemana.
Keskustelu on liittynyt myös Yrjövuoren urasta kertoviin kirjoihin Yrjövuori The Finn – urheilutähtien luottomies (Nemo 2017) ja Mestareiden rakentaja (Nemo 2019), jotka on Yrjövuoren haastatteluiden pohjalta kirjoittanut toimittaja Petteri Ala-Kivimäki.
Ala-Kivimäki kertoo STT:n haastattelussa, että hän on luottanut Yrjövuoreen eikä ole tarkistanut tämän kertomia asioita muualta: ”Tämä on Markon tarina. En epäile mitään. Kyse on luottamuksesta.” Ala-Kivimäelle ”ei tullut mieleenkään”, että väitteiden paikkansapitävyydestä olisi pitänyt kysyä esimerkiksi koripallotähti James Hardenilta, jota Yrjövuori väittää valmentaneensa.
Seuratessani aiheesta käytävää keskustelua Twitterissä huomasin harmikseni, että moni pitää elämäkertakirjallisuutta lähtökohtaisesti epäluotettavana.
Ymmärtäisin ennakkoasenteen paremmin, jos puhe olisi puhtaasti omaelämäkerrallisista teoksista, mutta nyt on kyse kirjoista, joissa tekstin on rakentanut ulkopuolinen kirjoittaja.
Tietokirjallisuuden kannalta on huolestuttavaa, jos luottamusta elämäkertoihin ei lähtökohtaisesti ole. Samoin jokainen kirja, joka tätä luottamusta edelleen nakertaa, on karhunpalvelus kirjallisuudenlajille. Toivoisin, että Yrjövuoresta kertovat kirjat olisivat yleisön mielessä poikkeuksia, eivät sääntöjä.
En ole itse elämäkertoja tehnyt, mutta tuttavapiirissäni olen nähnyt, kuinka paljon vaivaa elämäkertojen faktojen tarkistamiseen on käytetty ja kuinka tärkeänä vaihetta on pidetty. Työlästä se on ollut: vuosikymmenien takaisten tapahtumien muisteleminen tuottaa jokaisella muistajalla erilaisen mielikuvan, ja jopa vanhojen uutistapahtumien tarkistaminen voi olla yllättävän monimutkaista. Kirjan päähenkilö saattaa myös kokea epämukavaksi, että kirjoittaja ”epäilee” häntä ja tarkistaa asioita muualta.
Jokainen pelkällä luottamuksella tehty elämäkerta nakertaa ammattitaitoisten ja etiikasta huolehtivien kirjoittajien työn arvostusta. Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että elämäkertakirjoittaja ei jaksa enää nähdä vaivaa faktantarkistuksessa, koska yleisön luottamus kirjallisuudenlajiin on joka tapauksessa nollilla. Siksi minua vaivaavat ne keskustelun sävyt, joissa elämäkerrat nähdään lähtökohtaisesti epäluotettavina. Edes kirjan kohteen mukana olo kirjan teossa ei minusta saisi olla lähtökohtaisesti luotettavuutta nakertava tekijä.
Toisinaan tietokirjallisuudelle toivotaan journalistin ohjeiden kaltaista eettistä säännöstöä. Tietokirjailijoiden liitto on julkaissut kirjailijoille suosituksiksi tarkoitetut melko ylimalkaiset ohjeet, mutta koska tietokirjailijat tai kustantamot eivät ole sitoutuneet mihinkään itsesäätelyjärjestelmään, ohjeiden rikkominen ei aiheuta mitään.
Toisaalta Marko Yrjövuoren tapauksessa on vääristävää pitää journalismia tietokirjallisuutta tarkempana tekstilajina, sillä Yrjövuoren väitteitä sellaisinaan toisintavia lehtijuttuja on julkaistu vaikka kuinka.
Itse en ainakaan tällä hetkellä toivo tietokirjallisuudelle sitovaa itsesäätelyjärjestelmää, sillä sellaiset antavat aina vähemmän liikkumavaraa kuin sananvapautta viime kädessä rajaava laki.
Sen sijaan toivoisin tietokirjallisuuden tekijöiden maailmaan eli kirjoittajien, tekijäjärjestöjen ja kustantajien välille paljon enemmän keskustelua etiikasta. Millaista kuvaa tietokirjallisuudesta valinnoillamme välitämme? Rakennammeko lajille uskottavuutta vai kenties jotain muuta? Millaisessa vastuussa olemme kirjojen sisällöstä? Millaista mailmaa ja yhteiskuntaa olemme osaltamme tekemässä?
Kenen vastuulla sitten on elämäkerran oikeellisuus? Tietenkin kirjoittajan. Lain edessä vastuussa on myös julkaisija, mutta kustantamon on käytännössä hyvin vaikea tarkistaa kirjoittajan oikeaksi kertomia väitteitä. Kustannussuhde jos mikä on luottamussuhde. Kustantamo saattaa luetuttaa käsikirjoituksen asiantuntijalla, mutta esimerkiksi ihmisen henkilöhistorian tarkastaminen on kustantamon puolelta hankalaa. Sellaiset olisi parasta tarkistaa jo siinä vaiheessa, kun tekstiä tehdään ensimmäistä kertaa.
Elämäkertoja kirjoitetaan hyvin erilaisista lähtökohdista. Jotkut tekijät ovat journalisteja, ja journalismin etiikan voisi odottaa löytyvän selkäytimestä. Jotkut ovat taustaltaan vaikkapa kaunokirjailijoita, ja haastateltavan sanomisten tarkistaminen ei ole asia, joka kuuluisi kokemusmaailmaan. Tai kirjoittaja voi olla aloittelija, joka ei nyt vielä hanskaa kaikkea, mitä kirjantekoon liittyy.
Elämäkerran tekoon löytyy koulutusta ja opastusta, mutta kaikki kirjoittajat eivät sellaista halua tai edes huomaa mahdollisuutta sellaiseen. Minä ja Urpu Strellman kirjoitamme tietokirjallisuuden etiikasta viime vuonna ilmestyneessä Tietokirjailijan kirjassa.
Itse toivoisin, että kustantamoiden rooli elämäkertojen ja muun tietokirjallisuuden kohdalla kasvaisi. Kustantamot ovat kuitenkin tahoja, jotka tuovat tekijöitä yhteen, ja esimerkiksi kustannustoimittajilla on valtavasti tietoa ja osaamista. Kokemusteni mukaan kustantamot eivät aina osaa hyödyntää tekijöitään yhteisönä. Erilaiset keskusteluillat ja koulutustapahtumat olisivat areenoita, joilla myös elämäkertojen tekemisen etiikasta voisi keskustella ja hyviä työtapoja levittää eteenpäin.
Elämäkertakirjallisuus on vanha kirjallisuudenlaji, joka on tuottanut paljon tietoa maailmaan. On syytä huolehtia sen luotettavuudesta ja arvostuksesta.