Hötkyilemättä kohti parempaa katsomuskeskustelua ja suurempaa tasa-arvoa

Viime päivien keskustelu uskonnon näkymisestä kouluissa on ollut surullista seurattavaa näin uskonnottoman näkökulmasta. 

Keskustelu käynnistyi, kun peruskoulussa Kirkkonummella peruttiin suunniteltu barokkimusiikin konsertti. Koulun rehtori peruutti Händelin Messias-oratorion esityksen vain pari päivää ennen konserttia, koska katsoi, ettei tilaisuutta ollut järjestetty opetushallituksen ohjeiden mukaan. Musiikissa itsessään ei ollut mitään ohjeiden vastaista, vaikka niinkin on lehdistössä väitetty.

Jupakassa on ollut usutusjournalismin piirteitä. Usutusjournalismissa jonkun ihmisen tai ryhmän toiminta esitetään niin typeränä, että vastareaktio on taattu. Siinä yllytetään ryhmiä toisiaan vastaan ja lisätään vastakkainasettelua, joka lopulta nakertaa yhteiskuntaa.

Yhtä lailla syyllisiä ovat kuitenkin rivikeskustelijat, jotka tarttuivat syöttiin. On naureskeltu rehtorille, joka ei keskustelijoiden mielestä tiennyt messias-sanan merkitystä, ja haukuttu herkkähipiäisiä nykyvanhempia, jotka haluavat vain valittaa joka asiasta ja lopulta rahastaa valituksillaan. Varsin nopealla aikataululla julkisuudessa on nähty jo puheenvuoroja siitä, että joulukin on nyt varmasti kielletty eikä kristinusko saa kohta näkyä kouluissa enää ollenkaan. Googlella löytyy.

Huolehtiminen on turhaa. Kristinusko näkyy kouluissa, päiväkodeissa ja niiden juhlissa edelleen. Se näkyy taiteessa, kulttuurissa, katukuvassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa, armeijassa ja vaikka missä. 

Pöyristelevässä ja ylilyöntejä sisältävässä kiivastelussa häiritsee se, että voimistuneen vastakkainasettelun myötä asiallisten asioiden hoitaminen muuttuu aiempaa hankalammaksi. Pääkaupunkiseudulla katsomusten tasa-arvossa ollaan oltu edelläkävijöitä, mutta muualla Suomessa tasa-arvo laahaa usein kaukana jäljessä.

Vain pari kuukautta sitten uutisissa esimerkiksi kerrottiin lapinlahtelaisesta koulusta, jossa oppilaat joutuivat rukoilemaan ja laulamaan virsiä ilman poikkeuksia. Tällainen toiminta on selvästi lainvastaista, mutta siitä valittaminen voi olla hankalaa varsinkin pienillä paikkakunnilla ja pienissä kouluissa. Yksinkertaistava ja syyllistävä keskustelu vaikeuttaa väärinkäytöksiin tarttumista. 

Keskustelussa on tullut olo, että monella on vaikeuksia asettua nimenomaan uskonnottoman ihmisen asemaan. Uskonnottoman näkökulmasta ongelma ei tietenkään liity barokkimusiikkiin, vaan yleensä vaikkapa siihen, että elämänkatsomustiedon opetus on järjestetty huonosti tai koulun juhlat kyllästetty sellaisella uskonnollisella sisällöllä, joka menee jo tunnustuksellisen puolelle. 

Moni peräänkuuluttaa nyt sosiaalisessa mediassa uskonnottomilta sietokykyä. Eurooppalaisen kulttuuriperinnön nimissä pitäisi jaksaa kouluopetuksen lomassa virret ja ruokarukoukset: ihminen ei keskustelijoiden mukaan mene pilalle, vaikka joutuisi lausumaan tai laulamaan rukouksia vakaumuksensa vastaisesti. Juuri tähän kohtaan keskustelua toivoisin kuitenkin maltillisuutta ja halua asettua toisen asemaan. On vaikea yhtyä ylistämään asioita, joihin ei usko, kokeilkaa vaikka. Sellainen tuntuu oman etiikan, maailmankuvan ja omantunnon vastaiselta. Sitä paitsi sekulaari humanismi on yhtä lailla osa eurooppalaista perintöä.

Omat harmittavat kokemukseni maailmankatsomusten tasa-arvon saralla liittyvät lasteni päiväkoti- ja kouluaikaan, ja tapahtumapaikkana on pieni kunta pääkaupunkiseudun kupeessa. Etelä-Suomestakin löytyy paljon vaihtelua siitä, kuinka nämä asiat on hoidettu. 

Kun esikoislapselleni haettiin aikoinaan päiväkotipaikkaa, hänet ohjattiin yksityiseen ostopalvelupäiväkotiin. Kukaan kunnassa ei tullut kuitenkaan kertoneeksi meille kirkkoon kuulumattomille vanhemmille, että kyseisestä päiväkotia pitää helluntaiseurakunta tai että sen päiväohjelmaan kuului aamuinen rukoushetki. Kunnan sivuilla päiväkodin taustasta ei ollut tietoa, ja on yllättävää, ettei tietoa löydy suoraan kunnan sivuilta edelleenkään. Paikka toisesta päiväkodista järjestyi onneksi nopeasti, kun asioiden tola selvisi.

Myöhemmin harmitti muun muassa esikoulun opettaja, joka ilmeisesti oman katsomuksensa vuoksi halusi ennen joulua kertoa päivittäin lapsille Jeesuksesta, kunnan kyselylomakkeet, joilla yritettiin ohjata et-opetukseen oikeutettuja lapsia uskonnontunneille sekä koulun joulujuhlat, jotka olivat paljon uskonnollisempia mihin olin omalla koulutaipaleellani naapurikunnassa tottunut. Eivät minua haittaa enkelit, yksittäiset enkelivirret tai seimikuvaelma, mutta en ollut tottunut siihen, että koulun juhlajuhlaa vietettiin enemmänkin Jeesuksen syntymän kuin kouluvuoden päättymisen kunniaksi. 

Toivon, että kaikesta tällaisesta voisi puhua rauhallisesti, syyttelemättä ja repiviä yksinkertaistuksia välttäen. Samoin toivon, että ihmiset voivat edelleen hakea oikeutta itselleen, jos tulevat kohdelluksi väärin. 

Barokkikonsertin perumisesta bensaa kiihtymisensä moottoriin saaneet keskustelijat ovat muistuttaneet siitä, että kristinusko on ollut mukana rakentamassa eurooppalaista kulttuuria eikä tätä taustaa voi piilotella. Olen asiasta samaa mieltä. Siksi yhden konsertin peruminen – vaikka se minunkin mielestäni tuntui hätävarjelun liioittelulta – on täysin yhdentekevää. Eivät koululaiset pääse kristinuskoa pakoon vaikka haluaisivat. Ei heidän käsityksensä eurooppalaisesta kulttuurin rakennuspalikoista kaatunut konsertin myötä. Kun kristinuskon vaikutus elää niin monessa, ei asian havainnollistamiseksi tarvita barokkimusiikin konserttia.

Pidemmän aikaa minua on kuitenkin mietityttänyt, miksi uskonnollinen kasvatus halutaan jättää niin puhtaasti koulujen huoleksi. Pöyristyjät pöyristyvät, jos suvivirsi tai Enkeli taivaan jätetään laulamatta, mutta samaan aikaan evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus on ollut vuosikymmenet laskussa eikä viikoittaisissa messuissa käy kuin vajaa prosentti suomalaisista. 

Helsingissä on varmaan jo enemmän suvivirren laulamatta jättämisestä pahastuvia kuin kirkkoon kuuluvia.

Kuinka moni barokkikonsertin perumisesta pahastuneista puhuu kotona lapsilleen uskonnosta ja sen roolista kulttuurissamme? Entä kuinka moni rukoilee yhdessä, vie lapsensa kirkon tunnustukselliseen toimintaan tai harjoittaa muuten aktiivista uskontokasvatusta? Oman eteläsuomalaisen viiteryhmäni kohdalta uskallan sanoa, että varsin harva. 

Maailmankatsomuksellisten asioiden kohdalla tulee usein olo, että ihmiset yrittävät välttää niihin koskemista ja mielellään ulkoistaisivat niiden käsittelyn kokonaan muille. Toivotan teille rohkeutta! Ei uskonnosta puhuminen satu kotonakaan.