Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Helpon ja herkullisen tiedeuutisen takana voi piillä jotain oikeasti olennaista

Blogit Tarinoita tieteestä 18.5.2018 15:50
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Toukokuun alussa uutisoitiin laajasti eräästä Suomen Akatemian suuresta rahoituspäätöksestä.

Tutkijat yleensä toivovat, että tutkimus saa hyvin näkyvyyttä mediassa. Tiedeviestintäpiireissä on puhuttu siitäkin, että tutkimukselle kannattaa hankkia näkyvyyttä muulloinkin kuin vasta valmistumisvaiheessa.

Uutisointi oli siis tällä kertaa monella tapaa toivottua: tutkimus näkyi kerrankin otsikoissa jo silloin, kun rahoitusta oli vasta tullut.

Mistä Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa on kysymys? Sammakoiden kannibalismista. Sammakkokannibaalien tutkijoille myönnettiin 400 000 euroa, ja tämä seikka oli toimitusten mielestä sen verran mielenkiintoinen, että uutiskynnys ylittyi.

Uutinen puolestaan havahdutti netin örveltäjät ääneen. Rahan ”syytäminen” lajitoveriensa syömiseen syyllistyvien sammakoiden tutkimista varten koettiin lehtien ja somen kommenttipalstoilla järjettömäksi. Samalle rahalle olisi käyttöä muuallakin, tieteilijät tutkivat kaikkea turhaa ja tiede on kaiken kaikkiaan erkaantunut tosielämästä, tutkijat haluavat vain päästä matkustamaan Etelä-Amerikkaan ja Suomessa elää omiakin sammakoita, argumentoitiin esimerkiksi Facebookissa uutislinkin perässä. ”Voiko enää turhempaan rahaa laittaa???? Ei yhteiskunnan varoja tällaiseen… ”, huokaisi eräskin uutiskommentaattori.

Menikö jokin uutisoinnissa vikaan, kun lukijoiden palaute oli negatiivista? Ei varsinaisesti, mutta aina voisi tehdä paremmin.

Suurin osa rahoituspäätöksen uutisoineista medioista julkaisi STT:n levittämän lyhyen uutisen, joka perustui Jyväskylän yliopiston tiedotteeseen. Sama lyhyt tiivistelmä löytyy Akatemiankin verkkosivuilta, joten virheitä uutisissa ei siis ollut.

On myös helppo ymmärtää, että Akatemian uutinen on ollut toimittajista kiinnostava. Tiedettä koskevia tiedotteita tulee toimituksiin valtavasti, ja suurin osa niistä on sen verran kaukana yleisestä kiinnostavuudesta, ettei niistä tehdä uutista. Kannibaalisammakot kuulostavat sen sijaan jo otsikossa varsin mielenkiintoisilta, ja niiden yhdistäminen suureen rahamäärään lisää kiinnostavuutta entisestään.

Suomen Akatemialta satojentuhansien eurojen rahoitus sammakoiden kannibalismin tutkimukseen” on otsikkona sinänsä täysin paikkaansa pitävä, mutta tietenkin myös raflaava. Se houkuttelee valmiiksi ennakkoluuloisista lukijoista esiin asenteita, joiden mukaan nykytiede on turhaa ja kaukana tosimaailmasta ja rahaa syydetään mitä kummallisimpiin asioihin, vaikka vanhukset nääntyvät vanhainkoteihin.

Olisiko pitänyt sitten jättää uutisoimatta? Minusta ei. Netissä aina joku loukkaantuu ja kimpaantuu, eikä sellainen saa toimia tekemisten ohjenuorana.

Olisi kuitenkin ollut hienoa, kun tätä ensikuulemalta ehkä absurdia uutista olisi avattu enemmän medioissa. Yksittäisen tieteellisen tutkimuksen paneminen kontekstiin on aina tärkeää – siinäkin kohtaa, kun uutisoidaan tutkimuksen alkamisesta.

Eteläamerikkalaisten kannibaalisammakoiden konteksti on valtavan tärkeä. On kyse kuudennesta sukupuuttoaallosta, ilmastonmuutoksesta ja maapallon biodiversiteetin kiihtyvästä kapenemisesta.

Kaikista eläinkunnan luokista nimenomaan sammakkoeläimet ovat maailmanlaajuisesti ehkä tasaisimmin uhattuina. Niiden luontaiset elinympäristöt vähenevät, kun kosteikkoja kuivataan viljelysmaan, asutuksen, metsätalouden ja laidunnuksen tieltä. Ne ovat alttiita saasteille ja ympäristömyrkyille, ja ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja lämpötilan vaihtelut vaikeuttavat suuresti niiden elämänkiertoa. Ihmisen mukanaan tuomat lajit, kuten kissat, rotat ja koirat saalistavat niitä. Sammakkoeläimet kertovat helposti myös luonnon hyvinvoinnista ylipäätään.

Jo vuonna 2008 tutkijat esittivät, että vähintään kolmannes noin 6 300 tunnetusta sammakkoeläinlajista on vaarassa kokea sukupuuton. Erityisesti tropiikin lajit ovat uhan alla.

Varsin konkreettinen uhka sammakkoeläimille on tarttuva ja tehokkaasti leviävä sienitauti, chytridiomykoosi. Se leviää helposti myös salakuljetettujen ja laittomasti luontoon päästettyjen sammakkoeläinten mukana. Toistaiseksi se on aiheuttanut sammakkoeläinten vähenemistä muun muassa Amerikan mantereilla, osissa Australiaa ja joillain Karibian saarilla.

Pienellä maantieteellisellä alueella elävän lajin se voi tuhota nopeastikin, eikä tautiin tunneta hoitoa tai tehokasta estomekanismia. Ilmastonmuutos saattaa helpottaa taudin leviämistä vaikuttamalla esimerkiksi lämpötilaan ja pilvipeitteen määrään. Jo valmiiksi huonosti voiva eliöpopulaatio kestää huonosti uusia uhkia ja sairauksia.

Suomen Akatemian rahoittama ja Jyväskylän yliopistossa työskentelevän Bibiana Rojas Zuluagan johtama projekti ”Olet mitä syöt” tutkii siis kannibalismin merkitystä eteläamerikkalaisten sammakoiden joukossa. Kannibalismi voi olla merkittävää sienitaudin leviämisen kannalta.

Miksi tutkia näin pientä yksityiskohtaa, jos maapallon biosfääri on uhattuna paljon laajemmassa mittakaavassa? Niin tiede toimii: kokonaiskuva rakentuu pala palalta, ja jotta mekanismeja todella ymmärrettäisiin, pitää pureutua syvälle niiden sisään. Taudin ymmärtäminen on olennaista, jotta sammakkoeläinlajien häviäminen voidaan estää, mutta siinä sivussa saadaan tietoa, joka auttaa ymmärtämään myös muiden eliölajien kokemia uhkia ja muita tartuntatauteja. Ja jossain vaiheessa kyseinen tauti alkaa uhata myös suomalaisia sammakkoeläimiä.

Toivottavasti jatkossa jokin media ehtii esitellä käynnistyvää sammakkotutkimusta laajemminkin. Tutkijoiden, tai oikeastaan koko tiedemaailman, kannalta on huolestuttavaa, jos tehtävä työ näkyy julkisuudessa pelkästään raflaavien otsikoiden voimin.

Jos tiede vaikuttaa pelkästään hassulta, oudolta ja jossain merkillisissä sfääreissä liihottelevalta, jossain vaiheessa yhteiskunnan luottamus tieteeseen alkaa rapautua.

Toisaalta kyse ei ole vain tieteen kuvasta mediassa vaan myös median kuvasta tieteessä. Kierrän itse paljon yliopistoissa rohkaisemassa tutkijoita astumaan julkisuuteen tai sosiaaliseen mediaan. Erityisesti nuoren tutkijan näkökulmasta katsottuna ei voi olla erityisen kannustavaa, että jo pelkän rahoituspäätöksen uutisoiminen saa verkon vihamielisyyden käyntiin, tai että mediaa tuntuvat kiinnostavat pelkästään klikkiotsikoiksi sopivat tutkimukset.

Kirjoitin yllä, että vain harva tutkimus on yleisesti niin kiinnostava, että se ylittää median uutiskynnyksen. Monesti ongelmana on myös vaikeatajuisuus: kiinnostava ja merkityksellinen taso on kyllä siellä jossain, mutta toimittaja ei kykene tunnistamaan sitä.

Tieteellisen tutkimuksen ”kiinnostavuus” ja ”merkityksellisyys” ovat toimittajan näkökulmasta katsottuna usein eri asioita, ja tämä voi vääristää uutisointia. Kannibaalisammakoiden tutkimisen rahoittaminen on kiinnostavaa, mutta tutkimuksen merkityksellisyys on muualla kuin sammakoiden kannibalismin olemassaolossa tai tutkimisessa.

Monesti tutkijat tuskailevat sen asian kanssa, että omasta tutkimuksesta on vaikea kertoa niin, että median kiinnostus heräisi. Kannattaa muistaa, että toisenlainenkin tilanne voi koitua ongelmaksi.

Median tarttuminen pinnalliseen kiinnostavuuteen ei yleensä tee oikeutta tutkimukselle.