Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Etelä-Afrikan yliopistoissa vastuu painaa – entä meillä?

Blogit Tarinoita tieteestä 22.11.2016 09:11
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Vietin viime viikon opintomatkalla Kapkaupungissa. Reissussa tutustuimme Kapkaupungin yliopiston ja Stellenboschin yliopiston toimintaan. Seurauksena aloin pohtia yliopistojen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan.

Opinahjot, joissa kävimme, halusivat tietenkin näyttää ulkomaiselle tiedetoimittajaryhmälle vain parhaat puolensa. Huomasin kuitenkin, että Etelä-Afrikassa puhuttiin yliopistojen tehtävästä tavalla, joka hyvinvoivassa Suomessa liian usein unohtuu: yliopistot kokivat olevansa suoraviivaisessa vastuussa yhteiskunnasta.

Yliopistojen merkitys tietenkin korostuu Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus on edelleen varsin suurta, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu Mariaanien hautaakin syvempi, ympäristöongelmat merkittäviä eikä kipeästä historiastakaan ole kuin hetki. Myös terveysongelmia maassa todella riittää: eteläafrikkalaisista lähes 13 prosenttia kantaa HI-virusta, ja kansanterveyttä rasittaa lisäksi muun muassa tuberkuloosi. Itselleni oli yllätys, että myös astma on maassa hyvin yleistä – siihen vaikuttavat yliopistotutkijoiden mukaan maan runsas kaivosteollisuus sekä pienhiukkaset, joita syntyy, kun ruokaa valmistetaan sisätiloissa avotulella.

Ratkaisujen avaimet piilevät yliopistoissa. Toiminnallaan yliopistot lisäävät tasa-arvoa, tasaavat koulutus- ja siten myös tuloeroja sekä keräävät ja levittävät tietoa, jolla taistellaan vaikkapa juuri ympäristö- ja terveysongelmia vastaan.

Tämä on tietenkin ideaali, johon ei koskaan täysin päästä, mutta jota kohti pitää silti kurkotella.

Ihannetilanne on kaukana myös Etelä-Afrikassa, jossa suurin osa yliopisto-opiskelijoista on edelleen valkoihoisia. Köyhistä oloista on vaikea lähteä hankkimaan korkeakoulutusta. Maassa onkin viime aikoina mellakoitu opiskelun maksullisuutta vastaan. Pahimmillaan korkeakoulujärjestelmä vain lisää eriarvoisuutta.

Silti juuri Etelä-Afrikassa huomasin hyvin, mihin yliopistoja todella tarvitaan. Tarve kuului ihmisten puheissa: tutkijat ja yliopistojen johtoporras puhuivat jatkuvasti eriarvoisuudesta, yhteisön hyvinvoinnista, köyhyydestä, synkän historian jälkien korjaamisesta, kaikkein köyhiempien oikeudesta terveydenhoitoon.

Tarve näkyi vaikkapa ”innovaatioissa”: Kuten Suomessa, myös Etelä-Afrikassa yliopistot olivat täynnä start up -pöhinää. Siinäkin oli usein hyvin yhteiskunnallinen ote: Meille esiteltiin start up -innovaationa muun muassa 3D-printattava muovikappale, joka kiinnitetään silmälaseihin ja jonka avulla kasvojen ”valumisesta” kärsivät myasthenia gravis -potilaat voivat estää roikkuvia silmäluomiaan kaventamasta näkökenttää. Muovikappaleen hinnaksi tulee alle euro, ja ohjeet sen printtaamiseen saa ilmaiseksi netistä.

Toinen innovaatio oli tuberkuloosin ”superlevittäjille” suunniteltu hengityssuojain, joka valvoo käyttäjäänsä gps-paikantimella, yskän tunnistavalla mikrofonilla sekä hiilidioksidisensorilla (hiilidioksidin määrä kertoo, viettääkö maskia kantava henkilö aikaansa suurissa ihmisjoukoissa).

Etelä-Afrikassa tarvitaan ja myös tehdään hyvin paljon nimenomaan maata itseään koskevaa tutkimusta vaikkapa siitä, kuinka taudit pääsevät leviämään, kuinka ihmiset saataisiin omaksumaan terveyttä parantavia elintapoja ja kuinka apu saataisiin perille nimenomaan kaikkein köyhimmille kansanosille. Keksintö ei auta ketään, jos sitä ei pystytä ottamaan käyttöön.

Tutkijoille tämä on tietynlainen uhraus: keskittymällä Etelä-Afrikan ongelmiin ei ole helppo saada artikkeleita läpi maailman huippulehtiin.

*

Suomessa on keskusteltu yliopistoista viime aikoina lähinnä niiden saaman rahoituksen kautta. Korkeakouluilta on ollut helppo leikata, koska ne eivät tunnu korvaamattomilta – ihminen elää ja pääsee töihin ilman yliopistotutkintoakin. Korkeakoulut ovat meille vain jotain plussaa, pientä kivaa oikeasti tarpeellisen perustan päälle. Ajattelemme helposti, että korkeakouluihin on varaa vain silloin, kun muut asiat ovat kunnossa.

Näin asia ei ole. Korkeakoulut ovat yhteiskunnan selkäranka. On vaikea keksiä yhtä tarpeellista ja yhteiskuntaan monipuolisesti vaikuttavaa järjestelmää.

Ehkä tämä asia on kuitenkin unohtunut Suomessa myös korkeakouluilta itseltään. Jos eteläafrikkalainen tiedetoimittajaryhmä kävisi opintomatkalla parissa suomalaisessa korkeakoulussa, tulisiko heille tunne, että korkeakoululaitos kantaa meillä valtavaa vastuuta yhteiskunnasta ja on koko ajan tietoinen tarpeellisuudestaan?

Suomalaisessa yliopistolaissa korkeakouluilla on kolme tehtävää: tutkimus, tutkimukseen perustuva opetus sekä vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa.

Viimeinen on lakiin jälkikäteen lisätty, ja vaikka se on minusta hyvin tärkeä tehtävä, en ole täysin varma, pitääkö se mainita erikseen laissa. Etelä-Afrikassa näkyi hyvin, että parhaiten yliopistot vaikuttavat yhteiskuntaan nimenomaan tutkimuksen ja opetuksen kautta.

Kun Suomessa puhutaan yliopistojen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta, liian usein puhutaan asiasta vain pintatasolla – puhutaan vaikkapa siitä, että tutkijan tulee auttaa mielellään journalisteja ja olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Itsekin syyllistyn jatkuvasti tähän.

Media on kuitenkin vain (sananmukaisesti) väliaine yliopistojen tehtävässä: korkeakoulujen todellinen vaikutus syntyy tutkimalla ja opettamalla. Uskon, että suomalaisissa korkeakouluissa molemmat ovat kunnossa, mutta samanlaista vastuun ja merkityksen tiedostamista, jonka huomasin Etelä-Afrikassa, en ole tavannut suomalaisissa yliopistoissa. Vastuusta ei puhuta ääneen.

Ehkä yliopistot eivät meillä aina itsekään muista, kuinka olennaista niiden ydintoiminta on ympäröiville ihmisille. Ehkä se pitäisi välillä vääntää rautalangasta ihan kaikille meille.