Etävanhemmuus on vaarallisempaa kuin yö ilman äitiä
Ilta-Sanomat uutisoi muutama päivä sitten brittipsykologin väitteen, että yksikin yö etävanhemman luona voi vahingoittaa leikki-ikäistä lasta. Siis yksikin yö.
”Psykologi ja vanhemmuusasiantuntija” Penelope Leach on nostattanut tunteita kotimaassaan väittämällä myös, että vain äiti hoitaa lapsiaan tarpeeksi sitoutuneesti. Hän on sitä mieltä, että isät eivät välitä lapsistaan tarpeeksi.
Leach ansaitsee tietysti kaiken älämölön, jonka vastaansa saa. Psykologi, joka käytännössä kieltää koko etävanhemmuuden ja pyrkii etävanhempien ja lapsien erottamiseen, on pudonnut täysin kärryiltä ihmisten arjesta. Avioerot ja muuhun kuin perinteiseen ydinperheeseen syntyvät lapset ovat tätä päivää pysyvästi – ja ovat oikeasti kuuluneet ihmiselämän moninaisiin variaatioihin jo ties vaikka kuinka kauan.
Psykologin olisi hyvä keskittyä siihen, millä tavalla lapsen ja hänestä erossa elävän vanhemman suhdetta tuetaan. Eiköhän etäisten isien aikakausi ole jo nähty.
Leachin kanssa samantapaisia puheenvuoroja, aavistuksen lievempinä tosin, on Suomessa käyttänyt professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Hänen mielestään pienen lapsen pitäisi asua vain yhdessä kodissa.
Keltikangas-Järvinenkin antaa lausuntojaan pitkälti arvailujen varassa: ”40 vuoden päästä terapeuttien sohvilla voi näkyä epävarmuus, joka lapsen mieleen syntyy”, hän sanoo vuoroasumisesta, melko uudesta ilmiöstä. Voi näkyä, 40 vuoden päästä, ehkä.
Ilta-Sanomien jutussa Leachin kerrotaan perustelevan väitteitään ”kiistattomilla todisteilla, joiden mukaan tietyn ajan ero siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi asuu, voi haitata lapsen aivojen kehitystä”.
En suoraan sanoen usko, että missään olisi tehty ihmislapsilla tutkimusta, jossa olisi verrattu eri mittaisten vanhemmasta erossa vietettyjen ajanjaksojen vaikutusta aivojen kehitykseen. Väite on Leachin omaa tulkintaa ja varmaankin jonkinlainen ylihysteerinen muunnos kiintymyssuhdeteoriasta.
Varsinkin yksittäisen vanhemmasta erossa vietetyn yön vaikutuksia olisi hyvin vaikea tutkimuksissa todentaa.
Lapsiperheiden kohdalla olisin paljon huolestuneempi siitä, millaisia perhemalleja yhteiskunta ylipäätään myöntää olevan. Suomen viranomaiset eivät esimerkiksi yleensä mahdollista sitä, että lapsi asuisi virallisesti kahdessa osoitteessa tai olisi tilastoissa täsmälleen yhtä paljon vanhempiensa vastuulla. Suomessa toinen vanhemmista on aina ”lähivanhempi” ja toinen ”etävanhempi”, vaikka lapsi asuisi molempien luona yhtä paljon.
Myöskään vuoroasumisen rytmiä ei tilastoida minnekään. Etävanhempi (yleensä isä) on tilastoissa ihan yhtä ”etäinen”, asui lapsi hänen luonaan sitten 15, 8, 4 tai 0 päivää kuukaudesta. Tilastoinnin puutteet vääristävät keskustelua ja vaikuttavat siihen, millä tavalla perheiden ratkaisuihin suhtaudutaan. Naisen voi olla sosiaalisista syistä vaikeampi luopua lähivanhemmuudesta. Vain pieni osa lähivanhemmista on miehiä, mikä taas voi johtaa siihen, että miesten kantamaa vastuuta lastensa elämästä aliarvioidaan.
Keltikangas-Järvinen pelkää vuoroasumisen näkyvän myöhemmän elämän mielenterveysongelmina.
Entäpä vanhempien etäisyys tai se, että toista vanhempaa ei juuri näy lapsen elämässä? Entä jos lapsi pelkääkin, että harvoin nähty etävanhempi etääntyy lapsen elämästä entisestään? Psykologithan suorastaan tuntuvat kehottavan etäisyyteen.
Ensimmäinen askel vanhemmuuden tasa-arvoistamisessa voisi toki olla ”etävanhempi”-käsitteen poistaminen.
Ei yksikään lapsi ajattele vanhempaansa etävanhempana.