Epäuutinen vaeltelevista, turhista ajatuksista
Yleensä pyrin blogiteksteissä tuomaan esiin jonkin tuoreen löydön tai edes uuden näkökannan vanhaan asiaan, saamaan siis kirjoituksiini jonkinlaista journalistista terää.
Nyt en. Törmäsin Scientific Americanin sivuilla kirjoitukseen joutilaisuuden merkityksestä luovuudelle. Monet historian merkityksellisistä keksinnöistä on tehty joutilaisuuden keskellä, ja joutilaisuutta, siis jonkinlaista päämäärätöntä ajan kuluttamista, pidetään melko yleisesti luovuuden ehtona. Harva kai nykyään olettaa, että luova nero saisi ideansa työpöydän ääressä kuumeisesti miettimällä.
Huomiossa ei siis todellakaan ole mitään uutta, ei minkäänlaista uutta tietoa tai näkökulmaa, ei ihmisten mielenkiintoa herättävää kärkeä.
Tutkimuksia syytetään usein itsestäänselvien ilmiöiden vahvistamisesta. Siinä ei oikeastaan ole mitään väärää: monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka niillä ei olisikaan mitään todellisuuspohjaa, ja siksi oletettujen itsestäänselvyyksien varmistaminen saattaa olla hyvinkin tarpeelllista.
No, kyllä SciAmin siteeraama tutkimus tuo jonkinlaista tarkkuutta luovan mielen ja joutilaisuuden suhteeseen. Oleellista luovalle mielelle ei nimittäin ole tauko, joutilaisuuden hetki sinänsä, vaan ”ajatusten vaeltelu”.
Tutkijat käyttivät kokeessa opiskelijoita, joille annettiin ensin tehtäväksi keksiä arkipäiväisille esineille uusia käyttötarkoituksia. Tehtävän jälkeen osa opiskelijoista joutui tekemään tiukkaa keskittymistä vaativaa ajattelutyötä, osa pelasi ”epä-älyllistä” reaktioaikaan pohjautuvaa peliä, jonka tutkijat jo ennestään tiesivät edistävän ajatusten vapaata vaeltelua, osa vain lepäsi ja osa siirtyi suoraan kokeen viimeiseen osaan.
Viimeisessä osassa kaikki suorittivat samanlaisen tehtävän kuin alussa eli he listasivat uusia käyttötarkoituksia esimerkiksi vaatehenkarille ja hammastikulle. Osa esineistä oli mukana jo ensimmäisessä vaiheessa, osa oli uusia. Menestymistä koeasetelmassa mitattiin sillä, kuinka paljon henkilö pystyi parantamaan suoritustaan ensimmäisen ja viimeisen vaiheen välillä.
Parhaiten kokeessa tehtävässä pärjäsivät ne opiskelijat, joiden ajatukset oli saatu tauon aikana vaeltelemaan. Heidän tuloksensa parani noin 41 prosenttia. Muiden kolmen ryhmän välillä ei ollut juuri eroa eikä parannusta tuloksessa. Kiivas keskittyminen, silkka lepäily tai tehtävän suorittaminen heti uudestaan eivät siis edistäneet luovuutta.
On erityisen merkityksellistä, että ”vaeltelijoiden” menestyminen näkyi vain niiden esineiden kohdalla, jotka olivat esiintyneet jo kokeen ensimmäisessä vaiheessa. Ajatusten joutilaisuus paransi luovuutta vain sellaisten ongelmien ratkomisessa, jotka olivat valmiiksi pyörineet mielessä.
Pelkkä lepäily ei siis paranna luovuutta vaan ajatukset täytyy saada vaeltelemaan, ja toisaalta luovia ratkaisuja löytyy parhaiten ongelmiin, jotka ovat vaivanneet jo jonkin aikaa.
Kirjailijakollegoideni keskuudessa nämä eivät varmastikaan herätä mitään suuria ahaa-elämyksiä, pikemminkin ne ovat peruskauraa jokaiselle luovaa työtä tekevälle. Ongelman, vaikkapa siis keskeneräisen kirjan juonikuvion, täytyy antaa pyöriä mielessä. Sitä täytyy pohtia sen verran, että se pysyy ajatuksissa, mutta kiivaasti miettimällä ei yleensä löydy kuin latteita ja väkisin väännettyjä ratkaisuja. Parhaat keksinnöt syntyvät yleensä yllättäen vaikkapa keskellä puutarhatöitä tai junamatkaa.
Omat ”neronleimaukseni” syntyvät usein suihkussa tai kävelyllä. Yksi hetki on silti ylitse muiden: aika juuri ennen nukahtamista. Silloin ajatus on todella vapaa, unen kahlitsematon assosiaatiovyöry odottaa enää vain henkäyksen takana ja ratkaisua vaativien ongelmien langanpäät solmiutuvat yhteen tavoilla, jotka myöhemmin ajateltuna tuntuvat ainoilta mahdollisilta. Moni taiteilija tuntuukin suosivan päiväunia osana luomisprosessia.
Luova mieli kaipaa polttoaineekseen aivan muuta kuin kiirettä tai jatkuvaa kiivasta ajattelua.
Olkoon tämä uutiskärjetön kirjoituskin eräänlaista joutilaisuutta.