Ennen täällä oli turvallista
Maailmassa tehdään surullisia, pahoja tekoja, ja niiden takana ovat ihmiset monimutkaisine taustoineen ja tunteineen.
Viime päivinä Suomessa on uutisoitu ja keskusteltu kahdesta tragediasta: Vantaan Viertolan kouluampumisesta sekä Pitäjänmäen puukotuksesta. Kouluampumisessa kuoli yksi kuudesluokkalainen koululainen, kaksi muuta taistelee vielä hengestään sairaalassa. Poliisin mukaan 12-vuotias ampuja on kertonut tekonsa syyksi koulukiusaamisen.
Pitäjänmäen puukotuksessa taas kuoli 21-vuotias nainen, joka julkisuudessa olleiden tietojen perusteella oli pienen vauvan äiti. Puukottaja, 29-vuotias mies, on naisen entinen puoliso – heidän suhteensa oli päättynyt vastikään.
On ilmeistä, että molemmat henkirikokset ovat hyvin henkilökohtaisia: ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että ne kumpuavat tekijöiden persoonasta itsestään sekä suhteista, joita heillä on ollut toisiin ihmisiin.
Julkisessa keskustelussa Viertolan ja Pitäjänmäen kaltaiset veriteot kääntyvät kuitenkin usein käsittelemään aluetta, jolla henkirikos tehdään. ”Alue oli ennen turvallinen, nyt pelottaa”, Yleisradion haastattelema nuori sanoo Viertolan kouluammunnasta.
”Ei voi enää tietää, onko täällä turvassa, iltaisin varsinkaan”, sanoo taas Helsingin Sanomien haastattelema pitäjänmäkeläinen.
On mielenkiintoista, että koemme väkivaltaisuuden kumpuavan paikasta itsestään tai muuttuvan paikan ominaisuudeksi, vaikka kyseessä olisi vain yksi, hyvin poikkeuksellinen teko.
Paikat ovat tietenkin osa myös henkirikosten tekijöiden henkilöhistoriaa. Avainkokemukset syntyvät paikoissa. Asuinalueet voivat korostaa eriarvoisuutta, ja ne voivat vaikuttaa todelliseen tai koettuun terveyteen. Meitä ei voi leikata irti fyysisestä maailmasta.
Paikat siis synnyttävät tekoja, tietenkin, mutta siirtyvätkö teot todella niin nopeasti paikan ominaisuudeksi kuin pelkäämme? Ovatko Viertola ja Pitäjänmäki nyt vaarallisempia paikkoja kuin vielä maaliskuussa? En usko.
Huoli oman asuinalueen muuttumisesta turvattomaksi on tietenkin peri-inhimillinen. Ehkä taustalla on myös tarve osallistua yhteiseen tragediaan: jos sellainen tapahtuu minunkin asuinalueellani, minäkin voin olla jatkossa vaarassa.
Paikkaan keskittyminen Viertolan ja Pitäjänmäen tapausten kaltaisissa tragedioissa vie huomiota kuitenkin väärään suuntaan. On kyse liian yleistyneestä huolipuheesta, joka lisää ennakkoluuloja ja ahdistusta eikä tuota ratkaisuja.
Nyt kannattaa keskittyä ihmisiin ja siihen, miten heidät on nähty – paikasta riippumatta. Miten me itse kukin kohtelemme kanssaeläjiämme ja tartumme heidän hätäänsä?