Empatian tunne on aina vähän vinoutunutta - siitä voi kuitenkin ottaa opiksi

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan käynnistyi jo yli kuukausi sitten, ja itse olen ollut tämän ajanjakson hyvinkin ahdistunut. En ole tunteineni yksin ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Ahdistukseen, suruun ja pelkoon sekoittuu myös järkytys: moni ajatteli, että sodat Euroopassa oli jo käyty. 

Viime päivinä uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvia ja tietoja ukrainalaisesta Butshan kaupungista. Venäläiset joukot ovat jättäneet jälkeensä satoja murhattuja siviileitä. Siviilien ruumiita makaa kaduilla edelleen. Niitä on kasattu joukkohautaan ja yritetty polttaa. Kaupunkia on lisäksi sotkettu ja töhritty lapsellisella tavalla. 

Me suomalaiset ja muut eurooppalaiset olemme tunteneet syvää empatiaa ukrainalaisia kohtaan. Olemme olleet surullisia ja vihaisia heidän puolestaan. Auttamishalu on suuri: esimerkiksi tänne kotikaupunkiini Keravalle on perustettu vapaaehtoisten pyörittämä Avustuspiste ukrainalaisille Suomessa, joka jakaa Ukrainasta tulleille pakolaisille lahjoitettua ruokaa, hygieniatuotteita, vaatteita ja käyttötavaraa.

Empatiaan liittyy usein tiedostettu tai tiedostamaton samaistuminen. Olen itse samaistunut esimerkiksi ukrainalaisiin äiteihin, joiden pojat joutuvat nyt sotimaan. Olen samaistunut viimeisillään raskaana oleviin naisiin, jotka joutuvat laskeutumaan pommisuojiin synnyttämään ja hoitamaan vauvojaan ilmahälytysten keskellä. Olen samaistunut koiranomistajiin, jotka eivät suostu pakenemaan maasta, jos eivät saa ottaa lemmikkiään mukaan. 

On helppo tuntea empatiaa, kun samaistumispisteitä on valtavasti. Samoin on helppo tuntea empatiaa, kun sen kohteet muistuttavat kovasti meitä itseämme niin ulkoisesti kuin kulttuurisesti. Maantieteellinen läheisyys helpottaa sekin toisen asemaan asettautumista.