Elokuvassa tiede muuttuu kauhuksi

Osallistun parhaillaan elämäni ensimmäistä kertaa elokuvakilpailun tuomarointityöhön. Espoo Ciné -festivaalit ovat käynnissä, ja olen yksi siihen kuuluvan Méliès-kilpailun raatilaisista.

Eurooppalaisen fantasiaelokuvan Méliès-kilpailuja järjestävät European Fantastic Films Festival Federationin täysjäsenet, joista Espoo Ciné on yksi. Federaation täysjäsenet järjestävät ensin kukin oman Méliès d’Argent eli ”Hopeinen Méliès” ‑kilpailunsa. Kilpailujen voittajat kisaavat lopulta Méliès d’Or eli ”kultainen Méliès” -finaalissa, joka järjestetään vuosittain Sitgesin fantasiaelokuvafestivaalilla. Kultaisen Méliès -palkinnon voittaja on vuoden paras eurooppalainen fantasiaelokuva.

Eilen katseluvuorossa olivat englantilainen surumielinen zombikomedia Harold’s going stiff sekä ranskalainen vampyyrikauhuelokuva Livide, tänään ohjelmassa on ranskalainen Le petit poucet.

Tänä vuonna kilpailun fantasiagenre on melko kauhupainotteista ja suuren osan elokuvista voisi suoraan määritellä kauhuelokuviksi. Yliluonnollisia elementtejä sisältävä kauhu mahtuu toki hyvin fantasia-määreen alle.

Vaikka olen kovin säikky ihminen, pidän kovasti kauhuelokuvista. Kiintymystä voi yrittää teoretisoida. Kauhuelokuvia katsomalla esimerkiksi oppii, mikä ihmisiä maailmassa milloinkin pelottaa.

Usein pelot liittyvät tieteeseen ja tieteen edistysaskeliin.

Yksi kauhuelokuvan kulta-ajoista koettiin Saksassa 1920-luvulla. Silloin syntyivät sellaiset kauhuklassikot kuin Paul WegenerinGolem-sarja (1917 – 1920) ja Fritz LanginMetropolis (1927). Molemmissa hirviön roolissa on tiedemiehen laboratoriossaan rakentama keinotekoinen ihmisenkaltainen luomus. Golemin karkeapiirteinen jätti koostuu savesta, Metropoliksen kaunis nainen taas teräksestä ja oudosti poreilevista kemikaaleista.

Mitä tapahtui maailmassa ja erityisesti Saksassa ennen näiden elokuvien syntyä? Teollistuminen oli päässyt vauhtiin jo ennen vuosisadan vaihdetta, ja entiset maatyöläiset ahersivat nyt tehtaissa savun ja metelin keskellä. Kirskuviin liukuhihnoihin ja hammaspyöriin liittyvät pelot siirtyivät Metropoliksen näkymiin.

Saksa oli 1900-luvun alussa luonnontieteiden edelläkävijä. Fysiikan kultakauden ohella myös molekyylibiologia alkoi orastaa. Periytymisen kromosomiteoria – kromosomien tehtävä periytyvän tiedon välittäjänä – oli selvinnyt usean eri löydön kautta. Darwinin evoluutioteoria oli ”löydetty uudestaan” ja yhdistetty uuteen tietoon periytymisestä. Solubiologisten menetelmien kehitys antoi puolestaan mahdollisuuden tarkastella yksittäisiä soluja mikroskoopilla entistä tarkemmin.

Myös molekyylibiologian pelko heijastui Golemiin ja Metropolikseen. Vaikka molemmissa elokuvissa keinotekoiselta ihmisiltä puuttuu sielu. Sielun puuttuminen ihmisenkaltaisesta kuvatuksesta ei ole hyvä asia: se johtaa arvaamattomaan väkivaltaan sekä olemattomaan moraaliin ja tunne-elämään.

Keinotekoisen ihmisen sielunelämä kuuluu nykyihmisen ja nykyelokuvankin pelkoihin. Viimeksi androidin mahdollisuus tunteisiin pohditutti ainakin Prometheus-elokuvan tekijöitä. Tiede antaa yhä uusia mahdollisuuksia tekoelämän luomiseen: ihmishahmo voi olla mitä tahansa koneesta klooniin.

Joskus 1970- ja 80-luvun vaihteessa tiedekauhu näkyi varsinkin ohjaaja David Cronenbergin elokuvissa. Pelko syntyi yllättävistä ruumiillisista poikkeavuuksista, joita aiheutti mutaatio (Brood – vihan jälkeläiset, 1979), leviävä sairaus (Shivers – kylmät väreet, 1975) tai epäonnistuneet laboratoriokokeet (Kärpänen, 1986).

Samaan aikaan todellisessa maailmassa löydettiin HI-virus, Tsernobyl räjähti ja sikiödiagnostiikka eteni isoja harppauksia. Ruumiillisten muutosten ja sairauksien kauhu yhdistettynä nopeasti edenneeseen avaruustutkimukseen kulminoitui jollain tapaa Ridley Scottin elokuvassa Alien – kahdeksas matkustaja (1978) ja sen jatko-osissa.

Mitä pelkoja tiede nyt herättää? Eilisistä elokuvista ranskalainen Livide hytisytti minua kovastikin. Elokuva hyödynsi ahkerasti kauhuelokuvista jo aiemmin tuttua kuvastoa: vampyyreja, nukkemaisia tyttölapsia, goottilaisia rakennuksia, koomassa olevaa vanhusta, paljon verta, ihmiskehon leikkelyä ja mitähän vielä…

Käsitykseni on kuitenkin se, että nykyään kauhuelokuvien ”kärki” on hajaantuneempi kuin aiemmin. Yhtä suurta pelkoa on vaikea nähdä. Tähän on monta syytä. Suurelta osin kyse on silkasta optisesta harhasta: vanhoista elokuvista tulee nykyhetkestä käsin tarkasteltua vain nimekkäintä osaa, kun taas nykyhetken elokuvista tarkkailun alla on laajempi valikoima. Mutta elokuvia myös tehdään paljon enemmän kuin ennen, aiheiden kierto on kiihtyneen kulutusrytmin takia aiempaa nopeampaa eikä maailmassa ole menossa esimerkiksi suuria, länsimaiden asukkaita koskettavia sotia, jotka näkyisivät yhtenäisinä pelkoina. Ehkä ilmastonmuutos näkyy jollain tapaa katastrofielokuvien suurena määränä.

Toisaalta myös tiede on muuttunut. Tietomäärä on kasvanut ja tieteen suuret löydöt alkavat olla suurelle yleisölle käsittämättömiä. Higgsin hiukkasta on vaikea pukea kauhuelokuvakieleen. Tiedettä tehdään paljon laajemmalla alalla kuin sata vuotta sitten.

Yksi aihe tosin pelottaa aina: ihmiset.