Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Elokuvan kauheus on keholle totta

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 24.8.2012 13:51

Espoo Cinén Méliès-raadin työ on ohi ja kilpailun voittaja valittu. Parhaaksi fantasiaelokuvaksi valitsimme ranskalaisen Lividen.

Alkupuolen juoneltaan Livide on melko perinteinen kauhuelokuva, jossa muutama nuori tunkeutuu rähjääntyneeseen taloon keskellä yötä ja yrittää löytää sieltä jotain varastamisen arvoista. Talon omistaa koomassa olevan vanha nainen, ja talosta on yllättävän vaikea päästä pois. Puolivälissä elokuvaa tarina kuitenkin muuttuu: tiukka juonellisuus vaihtuu kuvia ja vaikutelmia pitkin kulkemiseksi, kauheiksi mutta upeiksi näkymiksi, jotka uskalletaan jättää selittämättömiksi. Livide ei toimisi kirjana, vaan se vaatii juuri elokuvamuodon. Se sisältää paljon tuttua kauhuelokuvakuvastoa, mutta yhdistelee sitä uudenlaisilla tavoilla.

Minun makuuni elokuva oli erittäin pelottava. Sen hyvyydestä huolimatta toivoin ennen kaikea että se loppuisi nopeasti. Olen aina ollut kovin säikky kauhuelokuvien suhteen. Pelko on hyvin fyysistä: sydämeni hakkaa, henkeä ahdistaa, kädet hikoavat.

Yritin etsiä julkaisutietokannoista, kuinka paljon kauhuelokuvien aiheuttaa pelkovastetta on tutkittu. Tässä muutama esimerkki tutkimustuloksista:

1.) Kauhuelokuvan herättämää vastetta aivojen amygdalassa eli mantelitumakkeessa on kyetty seuraamaan jopa reaaliajassa. Kauhukokemukseen mantelitumake osallistuu kahdella tavalla: yhteistyössä muiden aivoalueiden kanssa se synnyttää sekä valppaus- että sitä seuraavan levollisuustilan.

2.) Mielenkiintoista kauhuelokuvan synnyttämissä tuntemuksissa on musiikin osuus. Väärällä musiikilla pelottavuus saattaisi poistua kokonaan. Musiikin pelkoa vahvistavaa vaikutusta on tutkittu funktionaalisella magneettiresonansikuvauksella. Tutkimuksessa käytettiin pelottavia ja surullisia filminpätkiä joko yksin tai musiikin kanssa.

Tunnevasteet olivat selvästi suurempia, kun musiikki oli mukana. Musiikki aiheutti laajempaa aktivaatiota tunteiden syntymiseen liittyvillä aivoalueilla kuten amygdalassa ja hippokampuksessa. Pelkän kuvan näyttäminen sai aivoissa paljon mitättömämmät vasteet aikaan ja vaste keskittyi kognitiivisen ajattelun alueille.

3.) Voimakkaita tunnelatauksia sisältävät elokuvat todella herättävät fysiologisia vasteita. Eräässä tutkimuksessa tarkkailtiin koehenkilöiden reaktioita elokuviin, jotka saivat aikaan vihan, pelon, surun, inhon tai huvittumisen tunteita. Henkilöiltä määritettiin muun muassa sydämensykkeen taajuus ja ihon sähkönjohtavuus, joka siis kertoo hikoilusta.

Sydämensyke kiihtyi erityisesti vihaa ja pelkoa aiheuttavien filmien kohdalla, hikoilu taas kiihtyi nimenomaan kauhupätkissä. Naisilla molemmat vasteet olivat miehiä suurempia myös surullisia filmejä katsottaessa.


Jos joku tarvitsee kauhuelokuvatutkimuksiinsa helposti pelkäävän koehenkilön, minuun voi ottaa yhteyttä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Joku voisi tosiaan tutkia ainakin paria elokuva-asiaa, jos niitä ei ole ennen tutkittu.

Ekana voisi tutkia, nostaako kauhufilmi stressihormonitasoja ja sykettä lainkaan niillä, joilla ei ole, esimerkiksi jonkin aivovamman takia, juuri mitään samaistumis- ja empatiakykyä.

Toisessa tutkimuksessa voisi tarkentaa aiempaa tutkimusta televisiokatselun terveyshaitoista. Jossain tutkimuksessahan todettiin, että muutaman tunnin päivittäinen television ääressä istuskelu ei tee keholle hyvää – ei, vaikka (muusta) päivittäisestä liikunnasta ei olisikaan pulaa. Voitaisiin siis tutkia, onko eri tyyppisillä tv-ohjelmilla erilaisia haittavaikutuksia. Yksi testiryhmä voisi katsoa tylsiä tv-teatteriesityksiä, tasapaksua draamaa ja dokumenttiohjelmia. Toinen ryhmä katselisi pelkästään raajat halvaannuttavaa, mutta sykettä nostavaa kauhua. Kolmannen ryhmän tehtävänä olisi kuolla nauruun katsomalla oikeasti hauskoja komedioita, jotka nostattavat hengitystiheyttä ja laittavat lihakset liikkumaan päästä jalkoihin. Sitten vain verrataan, missä ryhmässä on eniten ruumiita, aineenvaihduntahäiriöitä tai verisuonitukoksia.

Itse luen kauhujutut mieluummin kirjana, koska sillä tavalla kerta-annostusta (ja mielikuvitusta) voi säädellä paremmin. Kauhuelokuvassa voi toki olla kirjaa helpompi samaistua tilanteeseen, kun saalistettava pakolainen kykkii aidan takana piilossa ja toivoo, että ohikulkeva ihmissyöjätrifidi ei huomaa, tai kun suljettuun huoneeseen salaisesti pyrkivä vieras ei tunnu tajuavan, että oven takaa löytyy se perinteinen kiikkustuolissa istuva, muumioitunut noita-akka. Toisella katselukerralla kauhukokemus ei välttämättä ole enää niin syvä, koska samaistuminen typerään hahmoon, joka omaehtoisesti ja itsepäisesti rikkoo isäntänsä kotirauhaa, ei enää toimi.