Ei uskomushoitoja minun sote-uudistukseeni, kiitos!
Viime aikoina olen huolestuttavasti törmännyt puheenvuoroihin, joissa on ehdotettu uskomushoitojen ottamista osaksi ”virallista” terveydenhuoltoa tai ainakin tunnustetuksi täydennykseksi lääketieteellisille hoidoille.
Uskomushoitoja kannattavien omissa piireissä tällainen halu on tietenkin kytenyt pitkään, mutta puheenvuoroja on kuulunut muualtakin. Lääketieteen ja uskomushoitojen integraation on nostanut esiin muun muassa terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva Tampereen yliopistosta.
Aarvan mielestä lääketiede ”on niin kuin oma kokonaisuutensa, joka ei ole millään tavalla ristiriidassa täydentävien hoitomuotojen kanssa, jotka perustuvat ihan erilaiseen ajatusmaailmaan eli juuri näihin energioihin, myötätuntoon, lämpöön, itsensä kunnioittamiseen, rakastamiseen ja rakkauden kokemukseen yleensäkin”. (Lähde: Ylen artikkeli)
Aarva väittää, että lääketiede ja ”täydentävät hoitomuodot” (eli uskomushoidot) ovat ”käsitteellisesti hyvin erilaisia, mutta silti ne voivat olla voimassa yhtä aikaa. Mutta oikeastaan on kysymys ihan vaan siitä, että kun hoidetaan ihmistä, niin hänet kohdataan oikeana todellisena ihmisenä”.
Kun ihminen tulee hakemaan terveydenhuollon piiristä apua terveysongelmiinsa, hänet nimenomaan pitääkin kohdata todellisena ihmisenä. Häntä pitää hoitaa parhain mahdollisin keinoin, tutkituilla menetelmillä. Rehellisesti.
Toimimattomien keinojen tarjoaminen naamioituna aitous-, pehmeys- ja luonnonmukaisuuspuheisiin ei ole se, mitä terveydenhoidon pitää ihmiselle antaa.
Terveydestään huolestunut ihminen pitää tietenkin ottaa vastaan lämpimästi ja kunnioittavasti. Häntä pitää kuunnella ja hänen ongelmilleen pitää antaa aikaa. Näiden seikkojen pitää toteutua itse kohtaustilanteessa ja kommunikaatiossa, lääkärin ja potilaan välisessä kanssakäymisessä siis. Niitä ei tarvitse ulkoistaa uskomushoitojen ominaisuuksiksi.
Kun terveydenhuollosta pyritään koko ajan säästämään, terveyskeskusmaksut nousevat ja sote-uudistusta rakennetaan tavoitteena terveydenhoidon tehostaminen, terveydenhuoltojärjestelmämme ei todellakaan kaipaa tutkitusti tehottomia hoitomuotoja.
Nyt valtio on vuodesta toiseen nipistänyt rahaa esimerkiksi lääketieteen kliiniseltä tutkimukselta, joka on avainasemassa hoitojen tehokkuuden mittaamisessa ja hoitokäytäntöjen muokkaamisessa. Kliinisellä tutkimuksella voisi saada myös säästöjä aikaan.
Usein uskomushoitojen tuomista terveydenhuollon piiriin perustellaan sillä, että niin Saksassakin tehdään. Saksa ja muu Keski-Eurooppa edustaa ilmeisesti jotain inhimillisen viisauden korkeinta huippua, josta kannattaa kopioida kaikki mahdollinen suoraan meille.
Saksassa terveydenhuolto toimii hyvin toisella tapaa kuin Suomessa. Palvelut tuotetaan yksityisesti ja kustannetaan pakollisilla sairausvakuutuksilla. Systeemi nielee enemmän rahaa kuin omamme, ja sen ongelmana ovat juuri tehottomat hoidot. Ihmiset haluavat saada vaivoihinsa myös homeopatiaa tai vyöhyketerapiaa, ja asiakkaista kilpaillessaan lääkäriasemat ja vakuutusyhtiöt joutuvat ne mahdollistamaan. Meidän ei kannata matkia tehotonta systeemiä.
Uskomushoitoihin liittyviä ilmiöitä kannattaa tietenkin tutkia yliopistoissa. Siksi on hyvä, että niissä on myös Pauliina Aarvan kaltaisia tutkijoita. On hyvä pureutua siihen, mikä ihmisiä vetää uskomushoitojen puoleen – ja mikä lääketieteessä pelottaa tai arveluttaa.
Suurin syy uskomushoitojen suosioon on yksinkertaisesti aika. Terveyskeskuslääkärillä on potilaalle aikaa 15 minuuttia, yksityisellä homeopaatilla paljon enemmän. Potilas tulee kuunnelluksi ja huomioiduksi. Kun on aikaa kysellä potilaan elämästä ja asioista, hoitokäynti muuttuu aivan toisella tapaa terapeuttiseksi kuin vartin pikainen tapaaminen.
Julkinen terveydenhuolto tarvitsee Suomessa lisää lääkäreitä ja resursseja, ei tehottomia hoitoja.