Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Dosentti ja aineistojen avoimuus

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 8.11.2012 10:01

MTV3 nosti eilen 45 minuuttia -ohjelmassaan tarkasteluun ”kohudosentti” Johan Bäckmanin väitöskirjan. Bäckman on väitellyt tohtoriksi vuonna 2006 Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Väitöskirja oli nimeltään Itämafia: Uhkakuvapolitiikka, rikosilmiöt ja kulttuuriset merkitykset.

Ohjelmassa pohdittiin, missä ovat Bäckmanin työssään käyttämät haastatteluaineistot. Kukaan ei ole niitä nähnyt, kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi ilmoittanut olleensa haastateltujen joukossa. Vastuusta on ehtinyt vetäytyä jo ainakin Bäckmanin vastaväittäjä.

Bäckman, oikeussosiologian ja kriminologian dosentti, valtiotieteiden tohtori, on esiintynyt julkisuudessa monenlaisen kohun yhteydessä. Hän osallistui Viron Pronssisoturi-patsaskiistaan syyttämällä virolaisia historian vääristelystä ja kiistämällä koko neuvostomiehityksen. 

Bäckman järjesti Suomeen venäläisiä Naši-nuoria vuonna 2009 osoittamaan mieltä Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman Kaiken takana on pelko -kirjan väitteitä vastaan. Hän on mukana oudossa maineessa olevassa Suomen Antifasistisessa komiteassa, jonka muita aktiiveja on esimerkiksi entinen kirkkoherra Juha Molari.

Viime vuosina Johan Bäckman on kunnostautunut erityisesti venäläisten äitien puolustajana Suomessa. Venäläisiin tiedotusvälineisiin hän on syöttänyt ilmeisen vääristeltyjä väitteitä esimerkiksi huostaanottotapauksista Suomessa.

Julkisuudessa on harmiteltu Bäckmanin esiintymistä akateemisilla nimikkeillä. ”Oikeussosiologian dosentti” kuulostaakin sinänsä pätevältä henkilöltä antamaan lausuntoja Suomen ihmisoikeustilanteesta ja vähemmistöjen tasavertaisuudesta viranomaisten edessä.

Bäckmanin väitöskirjan tiivistelmä alkaa näin: ”Venäjän ja Viron järjestäytynyttä rikollisuutta ja mafiaa koskevan uhkakuvapolitiikan ja rikosilmiöiden monitieteinen tutkimus perustuu 151 asiantuntijahaastatteluun, tilastoihin, asiakirjoihin, tutkimuskirjallisuuteen ja lehdistömateriaaliin. Aineiston tärkein osa koostuu järjestäytyneen rikollisuuden ongelmaan erikoistuneiden suomalaisten, virolaisten ja venäläisten poliisiviranomaisten haastatteluista sekä Suomen Tallinnan ja Pietarin edustustoissa laadituista rikollisuutta koskevista tilannekatsauksista.”

Johtopäätöksinä Bäckman esittää käytännössä sen, että 1990-luvulla Venäjältä tulevan rikollisuuden uhkaa Suomessa oli liioiteltu, kun taas Viron epävakaa tilanne oli suuri uhka Suomelle. ”Viron tilanne oli 1990-luvulla Venäjään verrattuna erittäin vaikea, mikä ilmeni Viron poliisi- ja oikeusviranomaisten lamaantumisena, poliisien ja suojeluskuntalaisten rikollisuutena, pommiräjähdyksinä, ’jääkärikriisiksi’ kutsuttuna kapinana suojeluskunnassa ja Itä-Virumaan ’verisyksynä’ eli terrorina. Viron tilanteella oli voimakas vaikutus Suomen rikollisuustilanteeseen ja suomalaisten diplomaattien turvallisuuteen.

Valitettavasti Bäckmanin väitöskirjaa ei ole Helsingin yliopiston Helda-tietokannassa kuin tiivistelmän verran. Ilmeisesti henkilöt, jotka panevat väitöskirjansa tarjolle kaupallisesti, välttelevät avointa julkaisemista. Oma väitöskirjani löytyy samasta tietokannasta, mutta siitäkin puuttuvat kaupallisissa tiedelehdissä julkaistut artikkelit.

Eilinen 45 minuuttia -ohjelma keskittyi siis erityisesti Johan Bäckmanin väitöskirjan aineistoon, jota ei ilmeisesti ole nähnyt kukaan muu kuin väittelijä itse. Aineisto on Bäckmanin mukaan vuosina 1996 – 2001 hankittua haastatteluaineistoa.

Ohjelmassa asiaa kyseltiin Bäckmanin vastaväittäjänä toimineelta Markku Kiviseltä. Kivinen, Aleksanteri-insituutin johtaja, hermostui toimittajalle pahasti ja korosti, ettei hänen tehtävänsä vastaväittäjänä ole tarkistaa aineiston olemassaoloa. Kivinen on puolustanut Bäckmania muissakin yhteyksissä.

Kivinen on tavallaan oikeassa. Vastaväittäjän työ on keskittyä valmiiseen väitöskirjan käsikirjoitukseen: aineiston esittelyyn, analyysin metodeihin ja johtopäätöksiin sekä siihen kuinka väittelijä hallitsee paitsi oman tutkimuksensa myös alan yleensä. ”Väitöstilaisuudessa puolustettavan väitöskirjan aiempi versio on siis jo läpäissyt kahden ulkopuolisen asiantuntijan esitarkastuksen ja tiedekuntaneuvosto on myöntänyt työlle väittelyluvan.

Tätä aspektia kannattaisi pohtia kunnolla. Kuka on vastuussa väitöstyön oikeellisesta toteuttamisesta? Toki väittelijä itse, mutta hän on tieteentekijänä vasta noviisi.

Moniportainen opinnäytteiden tarkastusprosessi tuntuu vievän vastuun kaikilta. Edes esitarkastajia ei ole ohjeistettu tutustumaan alkuperäiseen aineistoon. ”Väitöskirjan esitarkastajien tehtävänä on todeta käsikirjoituksen ansiot, esittää tekijälle korjauksia ja parannusehdotuksia ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa tehtävän saamisesta ehdottaa tiedekunnalle perustellussa kirjallisessa lausunnossa joko väittelyluvan myöntämistä tai käsikirjoituksen hylkäämistä.”

Kenen tehtävä siis olisi olla perillä, onko jatko-opiskelijan aineisto asianmukainen, tieteellisesti pätevä sekä ylipäätään totta? Minun mielestäni se on ehdottomasti väitöskirjan ohjaajan tehtävä.

Jatko-opiskelija on tosiaan vasta opiskelija, ja ohjaajalla on vastuu siitä, että väitöstyötä edistetään hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti.

Toisaalta myös ohjaaja on nimellään mukana väitösprosessissa. Huijaus tahraa ohjaajankin nimen. Kukaan ei halua tulla tunnetuksi väärennettyjen opinnäytteiden ohjaajana. Luottamussuhde on kaksisuuntainen.

Ylipäätään tiedemaailmassa on viime vuosina ruvettu kiinnittämään huomiota aineistojen avoimuuteen. Kirjoitin jokin aika sitten tieteellisen tiedon avoimesta saatavuudesta, open access -ajattelusta. Sen ajatellaan usein tarkoittavan vain valmiiden tieteellisten artikkeleiden saatavuutta, mutta yhtä tärkeää, ehkä tärkeämpääkin, olisi alkuperäisten aineistojen avoimuus.

Lopulliseen artikkeliin päätyy joukko tekijän subjektiivisia oletuksia, käsityksiä ja päätelmiä, mutta aineistossa piilee ”totuus”. Avoimuutta rajoittaa tietosuojalainsäädäntö: arkaluonteisia tietoja sisältävät aineistot vaaditaan käytännössä hävittämään käytön jälkeen. Tämä taas sotii tieteen käytäntöjä vastaan. Ongelmat ovat toki ratkaistavissa erilaisilla arkisto- ja anonymiteettikäytännöillä.

Saa nähdä, kuinka pitkälle yliopistolla ja journalisteilla on halua (ja mahdollisuuksia) tonkia Johan Bäckmanin väitöskirjaa. Toimivalta asiassa on käsittääkseni käytännössä yliopiston kanslerilla, joka on jo kiinnittänyt asiaan huomiota.

On hyvä, että opinnäytteiden epäselvyyksistä puhutaan ja koko prosessia tarkastellaan kriittisesti. Muistissani on vielä äskeinen ja vasta väitöstilaisuuden jälkeen torpattu väittely-yritys oulun yliopistosta.

Toinen mielenkiintoinen seikka Bäckmanin akateemissa meriiteissä on hänen kelpoisuutensa dosentiksi. Käytännössä dosentuurin saamiseen vaaditaan opetuskokemusta ja -taitoja, tieteellistä tuotantoa kahden väitöskirjan verran sekä aktiivinen toimiminen tutkimuksen parissa.

Minkälaista on Bäckmanin dosentuuriin oikeuttava tieteellinen tuotanto? En löydä HY:n Tuhat-tietokannasta häneltä yhtään tieteellistä julkaisua. Kirjallista tuotantoa kyllä löytyy esimerkiksi Helmet-tietokannasta, mutta ei väitöskirjan jälkeen julkaistua tai tarpeeksi tieteellistä.

Ehkä en vain osaa hakea.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Nyt on Helsingin Yliopiston kansleri Niiniluodon toimittava.
Venäläisen yliopiston kunniatohtori Kivisen kiukkuiset,
alatyyliset peittely-yritykset eivät tässä auta.

Ketkähän nämä herrat esitarkastajat ovat sitten olleet? Ettei vain Bäckmanin hengenheimolaisia hekin. Bäckmanin kommentit tausta-aineistojensa olemassaolosta olivat niin epäuskottavan tuntuisia ja haisevia, että jokohan mies saadaan kiinni myös kunnon luikurin pelaamisesta tieteen teon varjolla. Ei kun perusteellinen tutkimus käyntiin asiasta. Jos Bäckmanilla on näyttöä piilotteluilleen, sehän puhdistaa miehen maineen. Muussa tapauksessa tässä on suuren luokan valheellinen kupla, joka tulee avata tieteellisen totuudenmukaisuuden nimissä.

Tämä on hyvin pelattu Bäckmanilta. Jos (siis jos) väitöskirja on tekaistu ja huuhaata, niin tämän paljastumisen hän voi viimeaikaisten toimiensa vuoksi pistää täysin ajojahdin piikkiin. Anti-fasisteilta ja muilta russofiileiltä löytyy varmasti ymmärrystä ja tukea, ja rajan takana kiinnostus vain kasvaa moisen jälkeen. ”Valtiollisen ajojahdin uhrille” varmasti irtoaa kommentointi- ja luentokeikkaa vuosiksi eteenpäin sen verran, että saa leivän päälle muutakin kuin ylähuulen.

Täsmällisemmin ottaen Kivinen ei ottanut kantaa tausta-aineiston olemassaoloon, vaan siihen, missä se nyt on. Kysymystä emme tiedä, joten vastauskin jää ilmaan.

Tässä on lyhyt kopio väitöskirjan esipuheesta:

++
Kun tutkimuksen tekeminen on kestänyt miltei 10 vuotta, lukuisat ihmiset ovat olleet siinä auttamassa. Professori Risto Alapuro on työn ankarana ohjaajana antanut minulle korvaamattoman hyvää opetusta ja arvokasta kritiikkiä. Toisen ohjaajani dosentti Timo Kyntäjän oikeussosiologian kriminologian syvällinen tietämys on ratkaisevasti tukenut minua työni kirjoittamisessa. Oikeuspoliittiselle tutkimuslaitokselle olen kiitollinen hyvistä olosuhteista tutkimusaineiston kokoamisessa ja työni alustavassa muotoilussa. Professorit Paavo Uusitalo ja Harri Melin antoivat käsikirjoitukseen perusteellisia ja arvokkaita kommentteja esitarkastajina. Professori Markku Kivinen ryhtyi kiireistään huolimatta tämän työn vastaväittäjäksi vaikka hänellä oli samana keväänä tarkastettavanaan seitsemään muutakin väitöskirjaa. …
++

Ihmettelen kirjoittajan lailla sitä, mitkä ovat B:n tieteelliset ansiot dosentiksi. En ole niitä havainnut.

Hyvä kirjoitus, monilla maallikkokommentoijilla on paljon vääriä käsityksiä tutkimusaineistojen saatavuudesta. Jonkinasteinen salaaminen on usein välttämätöntä ja jopa lain vaatimaa, kuten potilassalaisuuksien tapauksessa. Aineistojen tuottamiseen on usein käytetty vuosia ja niiden aivan avoin luovuttaminen merkitsisi helposti myös tutkimusansioiden luovuttamista muille, mikä heijastuisi myös tutkijan leivän leveyteen ja pituuteen. Dilemma on vaikea, joskin avoimuutta kannattaisi edellyttää niin pitkälle kuin on asian tutkimisen puitteissa mahdollista. Tutkijoilta usein unohtuu, että myös hyvän avoimen tutkimusaineiston tuottaminen voi olla merkittävä ansio. Joka tapauksessa aineistojen tekaiseminen on aina mahdollista, koska tarkastajat tai ohjaaja eivät voi istua haastattelutilanteissa mukana valvomassa, että haastateltavien sanoma kirjataan totuudenmukaisesti ylös. Pitäisikö laboratorioihin asentaa valvontakamerat, jotta kokeita ei tekaista? Pitäisikö sääasemien lämpömittareilla olla aina useampi lukija? Tieteellisen toistettavuuden vaatimus toteutuu jos aineisto on kerättävissä uudelleen. Historiallisen datan tapauksessa näin ei ole, joten sillä olisi suurempi avoimuusvaatimus.

Sangen läpinäkyviä olivat Bäckmanin ”konttorissa”-selittelyt tarkoittaen Supo:ssa ja KRP:ssä suorittamiaan haastatteluja väitöskirjaansa varten, vaikka samaisissa instansseissa ei ole mitään tietoa sellaisista.
Outoa oli myös vastaväittäjä Kivisen ärhentelyt toimittajalle, kuin asiasta ei olisi saanut kysyä mitään.
Bäckman saa taas vettä vinksahtelevaan myllyynsä, ja alkaa ruokkimaan lisää Venäjän mediaa häneen mukamas kohdistuvasta vainosta, kun on mielestään puolustanut Suomessa rasistisesti vainottuja venäläisäitejä.
Bäckmanista kuullaan vielä paljon lisää, sillä hän on saavuttamassa tavoitettaan venäläis-suomalaisien suhteiden vastakkainasettelussa ja kärjistämisessä.

Nyt menee myös termit sekaisin. Oletan että Bäckmanin ”aineisto” on haastatteluja – joten ne ovat ääninauhoja. Näistä sitten saadaan litteroinnin kautta raakadata, jota käytetään analyysiin. Mielestäni luonnontieteessä pitäisi aineisto olla aina muiden tarkastettavissa, ja toisaalta raakadata avoimesti annetaan ulos. Näinhän pitää esim. DNA- yms. sekvenssien kanssa tehdä. Tulevaisuudessa ehkä laajemmin.

Yhteiskuntatieteissä kuitenkin tutkimusetiikkaan kuuluu myös luottamuksellisuus. Bäckman suojautuu aivan oikein sen taakse, että haastattelut ovat luottamuksellisia ja niiden avoin retostelu olisi tutkimusetiikan vastaista. Aineiston tarkastaminen on siis tehtävä jollain muin tavoin. Helpointa on, jos nimien häivyttäminen riittää. Tällöin aineistonkin voi antaa ulos. Jos sen sijaan itse haastattelusta voidaan tunnistaa henkilö, kuten tässä tapauksessa luultavasti voi, pitää olla varovaisempi. En osaa sanoa mikä on tyypillinen prosessi ihmistieteissä aineiston oikeellisuuden arvioimiseksi. Joku varmasti osannee selvittää sitä tarkemmin?

Ja kyllä, olen samaa mieltä, että ohjaaja on tässä se vastuullinen – ja jonka kannattaa oman asemansakin vuoksi varmistaa ettei vilppiä ole tapahtunut. Mutta jos Bäckman todella luovuttaa haastattelut poliisille, ne ovat oikeasti olemassa ja hänen väittämiään haastatteluita, niin sitten MTV3:n on kyllä ampunut harhaan.

Väikkärin puutteet kaivetaan vasta nyt esiin, kun Beku on joutunut epäsuosioon. Kas kummaa, ettei ole vaivauduttu tarkistamaan mitään, vaan on luotettu sokeasti. Että onko jotkut laiminlyöneet velvollisuutensa ja miksi ? Häh ??

Tuomas: toki yksilön tietosuoja tulee ottaa huomioon, ja sehän on meillä lailla tarkasti määriteltykin. Sitä en tiedä, onko Bäckmanin aineistossa kyse kovinkaan arkaluonteisesta materiaalista. Mutta tilanne, että väittelijä itse on ainoa, joka on nähnyt aineiston, on varsin kestämätön.

MTV3 :n toimittaja ei väittänyt että lähteet ovat sepitettyjä.
Sensijaan käytiin keskustelua missä nämä lähteet ovat ja kuka muu ne on nähnyt. Bäckmanin vastaukset olivat ”en vastaa tuohon, turvallisessa paikassa, haastattelut tehtiin KRP:n ja Supon konttoreissa” ja muuta löpinää.
Supo antaa jatkotutkimukseen eli väitöskirjan tekijälle tutustumisoikeuden yli 25 vuotta vanhaan aineistoon. Kirjallisessa hakemuksessa on oltava tutkimussuunnitelma ja ohjaajaprofessorin puolto. Hakemus jätetään kirjaamoon. Bäckmanin hakemusta ei ole koskaan Supolle jätetty eikä Krp tunne asiaa.
Mikään salaamissyy ei estä Supon ja Krp:n aineiston näyttämistä jos kerran lupa on olemassa. Samoin jos aineisto on haastatteluja niin kyllähän tämän pitää olla jossain kirjattu.

Vastaväittäjä Kivinen sekosi konsepteissaan kun uskallettiin kysyä lähteiden perään. Hän oli ehdottanut väitökselle 8-portaisella asteikolla kolmanneksi parasta magna cum laude approbaturia eli ”työssä on sellaisia ansioita, joita mahdolliset puutteet eivät kumoa”.
Vastaväittäjä ei tullut kysyneeksi lähteiden perään koska ne eivät ilmeisesti hänelle kuulu eikä näköjään muillekkaan.

Saksassa lähti ministeri ja tohtorin arvo peruttiin kun havaittiin työssä oleva plagiointia.
Onko tässä tohtoritehtailun pohjanoteeraus? HY pyysi selvitystä mutta ei sitä ilmeisesti saa sillä Bäckmanin mukaan hän näyttää lähteitä vain poliisille. Poliisi ei ole mikään lähteiden tarkistaja vaan asia kuuluu HY:lle.

Paljonko yliopisto sai valtiolta rahaa tämän väikkärin johdosta ? Onko joku vakiosumma vai ektraa, kun tutkimus lujitti ja valaisi ystävällisiä suhteita fasismin vastaisessa taistelussa ? Eurot esiin. Laitoksilla on intressi tehtailla väitöksiä rahan saannin toivossa.

hmettelin Bäckmanin dosentuurin hyväksymistä Turun yliopistossa (2007).

Bäckman lähetti pyynnön oikeustieteelliseen tiedekuntaan heti väittelynsä jälkeen. Dosentuuriin vaaditaan hyvä opetustaito. Bäckmanilla ei ollut mitään opetuskokemusta. Asiantuntijat esittivät erinäisiä varauksia dosentuurin hyväksymiselle, joten tilannetta pyydettiin selvittämään kukapas muukaan kuin Markku Kivinen. Lopulta Bäckman kutsuttiin antamaan opetusnäyte, joka hyväksyttiin ja kanslerille esitettiin dosentuurin hyväksymistä.

Käsittääkseni Bäckman pääsi siis Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dosentiksi pelkällä väitöskirjalla. Antaa aika arveluttavan kuvan ao. opinahjon toiminnan akateemisesta tasosta.

Johan Bäckmanin toiminnan merkittävimmät virstanpylväät ovat lyhyesti kuvattuna olleet seuraavat
:
1. Vuonna 2001 julkaistiin Bäckmanin toimittama kirja ”Entäs kun tulee se yhdestoista?”. Kirjan nimeen idean Bäckman kertoo saaneensa ”Tuntemattoman sotilaan” Lahtisen ja Vanhasen keskustelusta. Bäckman lienee ajatellut olevansa tuo ”yhdestoista” tulevaisuudessa käytävässä informaatiosodassa. Kyseiseen kirjaan kirjoittaa artikkelin myös Markku Kivinen.

2. Vuonna 2006 hyväksyttiin Bäckmanin väitöskirja ”Itämafia”. Väitöskirjan hyväksyi jo silloin Aleksanteri-instituuitin johtajana toiminut Mikko Kivinen vaikka tiedemiespiireissä esitettiin vakavaa kritiikkiä hyväksymistä vastaan. Näin Bäckman sai luotua luottamukselliset suhteet arvostetun Venäjä-tutkimusta suorittavan instituutin johtajaan, josta Bäckman ilmeisesti pyrki saamaan eräänlaisen esikuntapäällikön ohjaamaan suunnittelemaansa informaatiosotaa, jonka lopullisena tavoitteena olisi Suomen saattaminen Putinin tavoitteleman Euraasia-liiton uskolliseksi jäseneksi.

3. Vuonna 2011 Bäckman on venäläisen radioaseman haastateltavana 23.06.2011:

http://rus.ruvr.ru/radio_broadcast/no_program/52203912.html
Tämän haastattelun seurauksena Bäckman julistautuu Suomen ja Venäjän välisessä informaatiosodassa ”informaatiosodan rintamamieheksi omalla blogi-sivustollaan 27.06.2011:

http://blogivirta.fi/blogit/262378-backman-olen-informaatiosodan-rintamamies?show=1
Bäckman julkaisee asian juhlistamiseksi myös kuvan rintamamiehestä
http://3.bp.blogspot.com/-NMR3pQbYreA/Tgego2hf1TI/AAAAAAAABW0/PBfP2Y0UQmU/s1600/back.jpg

4. Vuonna 2012 heti presidentinvaalien Bäckman ilmoittaa Venäjän johdolle, että presidentti Niinistö on hyvä valinta Venäjän kannalta ja että Niinistön johdolla Suomi tulee nopeasti liittymään Putinin kaavailemaan Euraasia-liittoon. Kuitenkin pian tämän jälkeen Bäckman toteaa erehtyneensä pahemman kerran ja alkaa kiihdyttämään Suomen valtiojohdon vastaista informaatiosotaansa ja siinä sivussa pyrkii kalastamaan kunnallisvaaleissa ääniä itselleen lastenhuoltojupakalla.

Kaiken edellä kerrotun jälkeen ei yhtään hämmästytä nähdä Bäckmanin suomalaisissa tv-haastatteluissa hänen kotonaan työpöydällä samanaikaisesti käytössä ainakin neljä kannettavaa tietokonetta, todellinen etulinjan rintamamies.

@cyberwar ###

Bäckman tosiaan yrittää ainakin palauttaa tilannetta, joka Suomessa vallitsi aina NL:n katoamiseen, siis todella vallitsi ja hallitsi. Käytännössä se tarkoitti, että mm. UM, PlM ja Supo toimivat ajoin systemaattisen maanpetoksellisesti KGB:n apuvoimana, mitä ei ole muuten vieläkään tunnustettu, vaikka näillä touhuilla diskreditoitiin maa perusteellisesti muualla. Nähin ”touhuihin” kuuluivat mm. henkilökohtaiset uhkaukset, ml. sukulaisia kohtaan, ml. epäselvät kuolemantuiottamukset, dokumenttiväärennykset, julkiset jahtaukset, ml. maan ulkopuolella.

Niihin kuuluivat päällekäynnit kaduilla, asuntojen vandalisoinnit, erotamiset työstä. Niihin kuuluivat yritykset sekoittaa huumekauppaan, tarjoila tyttöjä (tai pokiia), joilla oli mm. AIDs. Myös pieksämis-, mahdolliset kidnappausyritykset. Ei Suomessa todella voinut työskennellä esim. toimittajana, jos ”tiesi” liikaa, etenkin sen, mitä ns. vastuulliset virkamiehet/ministerit eivät ”tienneet.” Mm. ”auto-onnettomuustiedot” omalla kohdallani ”katosivat.” Sen jälkeen täsmälleen sama järjestettiin uudelleen Suomen teillä, uhkana – ja ”tiedoksi.”

Vastaavasti mm. ”taistolaiset” mainostivat avoimesti ja julkisesti osallisuuttaan terroritoimiin, joilla lähinnä yritettiin pitää Saksaa jaettuna, minkä siis Suomi oli erikoisesti ”tunnustanut.” Tässä suhteeessa nuo Bäckmanin touhut ovat tosi omituisia, joskin ne ovat toisella tasolla. ”Lapset ja naiset” tulevat aina ensin, kun tunteilla halutaan liikuttaa mielipiteitä.

Tuo ”Bäckmanin Euraasia” taas vastaa siihen kehitykseen, että 1971-73 sovittu USA:n ja Kiinan yhteistyö NL:n ”viime taistoa” vastaan tuomitsi sen tappioon, joka sitten hajoitti koko NL:n. Valitettavasti sitä seurannut Eurooppa-into oli osin harkitsematon; tulos on surkea ja EURO:n asema Dollarin kilpailijana, molempien nykyinen heikkous, nostaa Venäjällä toiveita aseman parannuksesta. Se kun on yksin hiukan heikoilla, se tarvitsisi Euraasiaa. Samalla idea kelpaa nykyisen EU:n mahdolliseen hajoittamiseen.

Se olisi ehkä Venäjän, ainakin KGB-perinteen mukaista. Putin on omituisen ”mielikuvitukseton” ns. strategisella tasolla. EURO:lla ja Taalalla voi olla pulmia, mutta Atlantisten siteiden katoaminen on tavoitteena tai odotuksena epärealistinen. Venäjä voi lähinnä syyttää NL:n KP:n Keskuskomiteaa siitä, että se menetti imperiuminsa.

Taitaa olla erittäin noloa Suomelle ja erityisesti Helsingin yliopistolle kun ”tohtoroidaan” kaikki jotka vaan viitsivät edes teeskennellä tietävänsä asioista jotakin.

Dosenttihan on valehdellut suurin piirtein kaiken. Tämä voisi olla sinänsä hupaisaakin jos hän olisi edes taitava valehtelija mutta ilmeisesti lahjakkuuden taso ei riitä edes siihen.

Muistuu mieleeni Paavo Väyrysen väitöstilaisuus jossa hän todisteli että Neuvostoliitto pysyy voimissaan ja sen tulevaisuus on taattu (vai mitenkä se taas menikään). Tohtorin hattu tuli että heilahti.

Niin että meikäläisten tohtoritaso oli tässä?

Arvostan enemmän uimamaistereita.

Kommentti jatko-opiskelijan ”opiskelijuudesta”. Suomessa jatko-opiskelijat ovat maistereita ja vaikka opiskelevatkin vielä tutkimuksentekoa, niin mielestäni heidän (= meidän) pitäminen pikkulapsina, joilta ei voi vaatia hyvään tieteellisen käytännön ymmärtämistä ilman että ohjaaja pitää kädestä kiinni, on aika masentava ajatus. Monilla aloilla (mm. humanistisessa) tohtorikoulutettaviin / nuorempiin tutkijoihin suhtaudutaan sentään hieman itsenäisempinä olentoina. Vastuu aineistosta ja sen tieteellisestä analyysistä on kyllä väittelijällä itsellään, ei ohjaajalla. Mielestäni myös esitarkastajien osuuden tulisi olla merkittävämpi kuin ohjaajan, he kun nimensä mukaisesti TARKASTAVAT väitöskirjan käsikirjoituksen ennen väitösluvan myöntämistä.
Maisterintutkinnon suorittanutta jatko-opiskelijaa ei voi pitää varsinaisena opiskelijana sen enempää kuin valmista diplomi-insinööriä tai ekonomiakaan, vaikka tutkijanuran opinnäyte väitöskirja – ainakin periaatteessa- on.

Hei Penttijuhani !
Olet eräässä kommentissasi ihmetellyt:
”Vieläkö muuten Venäjän lähetrystö on yhtä suuri kuin NL:n edustusto oli, siis toiseksi suurin koko maailmassa”

Kyllä Venäjän lähetystö on tiloiltaan moninkertainen NL:n edustustoon verrattuna (samoin on kohta USAnkin lähetystö aikaisempaan verrattuna). Jonkinlaisen kuvan asiasta saat Googlen karttapalvelun kautta vaikkapa hakusanoilla ”Helsinki Tehtaankatu”. Parhaiten näkyy satelliittikuvana paitsi, että siinäkään ei saa mitään kuvaa maan alle kallion sisään louhituista tiloista.

# Nipotan

Hyvä kun muistit meän Väykän.

Bäckmanin kohdallahan nyt pohdiskellaan voiko dosentuurin peruuttaa. Myös nettiyhteyden katkaisu taisi olla päänvaivana.
Perusteena oli ettei JB ole ollut dosentuurin mukaisessa tieteellisessä työssä vuosiin…vai miten se oli?
Ei ole edes virkasuhdetta mihinkään yliopistoon tai korkeakouluun.

Onko Lapin yliopisto (vaiko Korkea Koulu?) peruuttanut dosentuurin Paavo Väyryseltä? Onko
Väykän tieteellisestä työstä mitään näyttöä ko. opinahjossa? Vai onko tieteellinen työ niin salaista ettei siitä saa julkisuudessa puhua?

Mutta tohtorin väitöskirja on ja pysyy.
Neuvostoliitto on ikuinen eikä kommunismin etenemistä estä mikään. Ja Paavo Väyrynen, Suomen elinikäisenä presidenttinä Kekkosen tapaan, käy hoitelemassa idänsuhteet villisikajahdissa Venäjän…anteeksi Neuvostoliiton tovereiden kanssa.

Väittävät ilkeät immeiset että väitöskirjan venäjänkielistä versiota käytetään nauruterapian materiallina klinikoilla missä hoidetaan masennukseen taipuvaisia venäläisiä poliitikkoja…

Että sellaisia tohtoreita!

Kiitokset Raevaaralle jälleen hyvästä kirjoituksesta. Bäckmanin julkaisuja ei löytyne tuhat-järjestelmästä siksi, että hän ei ehkä ole koskaan laittanut julkaisujaan sinne. Ne eivät tule järjestelmään automaattisesti.

Johan Bäckmanin ja Markku Kivisen suhteeseen tuo lisämaustetta se, että Kivinen syyllistyy tieteelliseen vilppiin julkaisuluettelossaan. Helsingin yliopiston tuhat-järjestelmässä hän on ilmoittanut useita julkaisuja vertaisarvioitujen artikkelien luokkaan, vaikka julkaisut vahvasti vaikuttavat olevan vain arvioimattomia kirjoituksia. Näitä ovat esim. Idäntutkimus-lehden lyhyet kirjoitelmat tai Baltic worlds -lehden pikku kirjoitelma. (Huomattakoon, että ainakin eräät muut Aleksanteri-instituutin tutkijat erottelevat Idäntutkimus-lehden juttunsa niiden todellisen luonteen mukaan arvioituihin ja ei-arvioituihin.) En oikein jaksa uskoa, että Tiede ja Edistys -lehden muutaman sivun lappusetkaan ovat vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Asiahan on tutkijalle itselleen selvä: vertaisarvioituja ovat ne, joista on saanut vähintään kahden riippumattoman asiantuntijan kirjalliset arviot. Nämä voi aina esittää, jos asia vaikuttaa epäselvältä. Lausunnot ovat yleensä nimettömiä, joka tieteellisen laadunvalvonnan tärkeä ominaisuus.

Herää siis kysymys, minkä tasoista on mahtanut olla vastaväitös, jos henkilö itsekin suhtautuu kovin leväperäisesti tieteelliseen integriteettiin.

Edellä on esitetty monia varteen otettavia huomioita Johan Bäckmanin ja hänen aikaansaannostensa suhteen. Näiden lisäksi on syytä huomauttaa vielä eräästä mielenkiintoisesta seikasta.

Varsinkin takavuosina Johan Bäckman pyrki julkisuudessa esiintymään myös jonkinlaisena historian asiantuntijana. Näin siitäkin huolimatta, että hänellä ei ainakaan julkisuudessa esillä olleiden tietojen mukaan ole mitään historia-alan opintoja. Hän on siis täysi amatööri tällä saralla. Mutta tämähän ei suinkaan estänyt lausuntojen antamista ”yliopiston dosentin” arvovallalla historiaankin liittyvistä kysymyksistä.