Dosentti ja aineistojen avoimuus

MTV3 nosti eilen 45 minuuttia -ohjelmassaan tarkasteluun ”kohudosentti” Johan Bäckmanin väitöskirjan. Bäckman on väitellyt tohtoriksi vuonna 2006 Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Väitöskirja oli nimeltään Itämafia: Uhkakuvapolitiikka, rikosilmiöt ja kulttuuriset merkitykset.

Ohjelmassa pohdittiin, missä ovat Bäckmanin työssään käyttämät haastatteluaineistot. Kukaan ei ole niitä nähnyt, kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi ilmoittanut olleensa haastateltujen joukossa. Vastuusta on ehtinyt vetäytyä jo ainakin Bäckmanin vastaväittäjä.

Bäckman, oikeussosiologian ja kriminologian dosentti, valtiotieteiden tohtori, on esiintynyt julkisuudessa monenlaisen kohun yhteydessä. Hän osallistui Viron Pronssisoturi-patsaskiistaan syyttämällä virolaisia historian vääristelystä ja kiistämällä koko neuvostomiehityksen. 

Bäckman järjesti Suomeen venäläisiä Naši-nuoria vuonna 2009 osoittamaan mieltä Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman Kaiken takana on pelko -kirjan väitteitä vastaan. Hän on mukana oudossa maineessa olevassa Suomen Antifasistisessa komiteassa, jonka muita aktiiveja on esimerkiksi entinen kirkkoherra Juha Molari.

Viime vuosina Johan Bäckman on kunnostautunut erityisesti venäläisten äitien puolustajana Suomessa. Venäläisiin tiedotusvälineisiin hän on syöttänyt ilmeisen vääristeltyjä väitteitä esimerkiksi huostaanottotapauksista Suomessa.

Julkisuudessa on harmiteltu Bäckmanin esiintymistä akateemisilla nimikkeillä. ”Oikeussosiologian dosentti” kuulostaakin sinänsä pätevältä henkilöltä antamaan lausuntoja Suomen ihmisoikeustilanteesta ja vähemmistöjen tasavertaisuudesta viranomaisten edessä.

Bäckmanin väitöskirjan tiivistelmä alkaa näin: ”Venäjän ja Viron järjestäytynyttä rikollisuutta ja mafiaa koskevan uhkakuvapolitiikan ja rikosilmiöiden monitieteinen tutkimus perustuu 151 asiantuntijahaastatteluun, tilastoihin, asiakirjoihin, tutkimuskirjallisuuteen ja lehdistömateriaaliin. Aineiston tärkein osa koostuu järjestäytyneen rikollisuuden ongelmaan erikoistuneiden suomalaisten, virolaisten ja venäläisten poliisiviranomaisten haastatteluista sekä Suomen Tallinnan ja Pietarin edustustoissa laadituista rikollisuutta koskevista tilannekatsauksista.”

Johtopäätöksinä Bäckman esittää käytännössä sen, että 1990-luvulla Venäjältä tulevan rikollisuuden uhkaa Suomessa oli liioiteltu, kun taas Viron epävakaa tilanne oli suuri uhka Suomelle. ”Viron tilanne oli 1990-luvulla Venäjään verrattuna erittäin vaikea, mikä ilmeni Viron poliisi- ja oikeusviranomaisten lamaantumisena, poliisien ja suojeluskuntalaisten rikollisuutena, pommiräjähdyksinä, ’jääkärikriisiksi’ kutsuttuna kapinana suojeluskunnassa ja Itä-Virumaan ’verisyksynä’ eli terrorina. Viron tilanteella oli voimakas vaikutus Suomen rikollisuustilanteeseen ja suomalaisten diplomaattien turvallisuuteen.”

Valitettavasti Bäckmanin väitöskirjaa ei ole Helsingin yliopiston Helda-tietokannassa kuin tiivistelmän verran. Ilmeisesti henkilöt, jotka panevat väitöskirjansa tarjolle kaupallisesti, välttelevät avointa julkaisemista. Oma väitöskirjani löytyy samasta tietokannasta, mutta siitäkin puuttuvat kaupallisissa tiedelehdissä julkaistut artikkelit.

Eilinen 45 minuuttia -ohjelma keskittyi siis erityisesti Johan Bäckmanin väitöskirjan aineistoon, jota ei ilmeisesti ole nähnyt kukaan muu kuin väittelijä itse. Aineisto on Bäckmanin mukaan vuosina 1996 – 2001 hankittua haastatteluaineistoa.

Ohjelmassa asiaa kyseltiin Bäckmanin vastaväittäjänä toimineelta Markku Kiviseltä. Kivinen, Aleksanteri-insituutin johtaja, hermostui toimittajalle pahasti ja korosti, ettei hänen tehtävänsä vastaväittäjänä ole tarkistaa aineiston olemassaoloa. Kivinen on puolustanut Bäckmania muissakin yhteyksissä.

Kivinen on tavallaan oikeassa. Vastaväittäjän työ on keskittyä valmiiseen väitöskirjan käsikirjoitukseen: aineiston esittelyyn, analyysin metodeihin ja johtopäätöksiin sekä siihen kuinka väittelijä hallitsee paitsi oman tutkimuksensa myös alan yleensä. ”Väitöstilaisuudessa puolustettavan väitöskirjan aiempi versio on siis jo läpäissyt kahden ulkopuolisen asiantuntijan esitarkastuksen ja tiedekuntaneuvosto on myöntänyt työlle väittelyluvan.”

Tätä aspektia kannattaisi pohtia kunnolla. Kuka on vastuussa väitöstyön oikeellisesta toteuttamisesta? Toki väittelijä itse, mutta hän on tieteentekijänä vasta noviisi.

Moniportainen opinnäytteiden tarkastusprosessi tuntuu vievän vastuun kaikilta. Edes esitarkastajia ei ole ohjeistettu tutustumaan alkuperäiseen aineistoon. ”Väitöskirjan esitarkastajien tehtävänä on todeta käsikirjoituksen ansiot, esittää tekijälle korjauksia ja parannusehdotuksia ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa tehtävän saamisesta ehdottaa tiedekunnalle perustellussa kirjallisessa lausunnossa joko väittelyluvan myöntämistä tai käsikirjoituksen hylkäämistä.”

Kenen tehtävä siis olisi olla perillä, onko jatko-opiskelijan aineisto asianmukainen, tieteellisesti pätevä sekä ylipäätään totta? Minun mielestäni se on ehdottomasti väitöskirjan ohjaajan tehtävä.

Jatko-opiskelija on tosiaan vasta opiskelija, ja ohjaajalla on vastuu siitä, että väitöstyötä edistetään hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti.

Toisaalta myös ohjaaja on nimellään mukana väitösprosessissa. Huijaus tahraa ohjaajankin nimen. Kukaan ei halua tulla tunnetuksi väärennettyjen opinnäytteiden ohjaajana. Luottamussuhde on kaksisuuntainen.

Ylipäätään tiedemaailmassa on viime vuosina ruvettu kiinnittämään huomiota aineistojen avoimuuteen. Kirjoitin jokin aika sitten tieteellisen tiedon avoimesta saatavuudesta, open access -ajattelusta. Sen ajatellaan usein tarkoittavan vain valmiiden tieteellisten artikkeleiden saatavuutta, mutta yhtä tärkeää, ehkä tärkeämpääkin, olisi alkuperäisten aineistojen avoimuus.

Lopulliseen artikkeliin päätyy joukko tekijän subjektiivisia oletuksia, käsityksiä ja päätelmiä, mutta aineistossa piilee ”totuus”. Avoimuutta rajoittaa tietosuojalainsäädäntö: arkaluonteisia tietoja sisältävät aineistot vaaditaan käytännössä hävittämään käytön jälkeen. Tämä taas sotii tieteen käytäntöjä vastaan. Ongelmat ovat toki ratkaistavissa erilaisilla arkisto- ja anonymiteettikäytännöillä.

Saa nähdä, kuinka pitkälle yliopistolla ja journalisteilla on halua (ja mahdollisuuksia) tonkia Johan Bäckmanin väitöskirjaa. Toimivalta asiassa on käsittääkseni käytännössä yliopiston kanslerilla, joka on jo kiinnittänyt asiaan huomiota.

On hyvä, että opinnäytteiden epäselvyyksistä puhutaan ja koko prosessia tarkastellaan kriittisesti. Muistissani on vielä äskeinen ja vasta väitöstilaisuuden jälkeen torpattu väittely-yritys oulun yliopistosta.

Toinen mielenkiintoinen seikka Bäckmanin akateemissa meriiteissä on hänen kelpoisuutensa dosentiksi. Käytännössä dosentuurin saamiseen vaaditaan opetuskokemusta ja -taitoja, tieteellistä tuotantoa kahden väitöskirjan verran sekä aktiivinen toimiminen tutkimuksen parissa.

Minkälaista on Bäckmanin dosentuuriin oikeuttava tieteellinen tuotanto? En löydä HY:n Tuhat-tietokannasta häneltä yhtään tieteellistä julkaisua. Kirjallista tuotantoa kyllä löytyy esimerkiksi Helmet-tietokannasta, mutta ei väitöskirjan jälkeen julkaistua tai tarpeeksi tieteellistä.

Ehkä en vain osaa hakea.