Dissektiosalin salatut elämät ja elimet

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Lyhyesti kerrottuna juttu meni suunnilleen näin:

Eräs Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opiskelija kuvaili opintoihin kuuluvia ruumiinavauksia blogissaan. Tyyli oli realistinen: hän kertoi, kuinka esimerkiksi toisen vuosikurssin opiskelijat vaihtelevat kalmojen sisäelinten paikkoja uusia opiskelijoita kiusatakseen.

Bloginpitäjä kuvaili ruumiita ja harjoituksia varsin todentuntuisesti: ”Ruumiit ovat kylmiä, harmaita, mahallaan makaamisesta naamastaan aivan lytyssä, osin kivikovia ja osin täynnä säilöntänestettä. Aika vastenmielisiä siis.” Ruumiit ovat vapaaehtoisten nimenomaan lääketieteellistä tiedekuntaa varten luovuttamia.

Realistinen tyyli tai ylipäätään aiheesta kirjoittaminen hermostutti lääketieteellisen tiedekunnan henkilökuntaa. Kuusi tiedekunnan opettajaa, mukana myös varadekaani, kirjoitti yhteisen kommentin blogiin, jossa he pyysivät kirjoituksen poistamista: ”Lääkärin ja lääketieteen opiskelijan vaitiolovelvollisuus ei tarkoita vain sitä, että potilaan henkilöllisyys ei paljastu ulkopuolisille. Kaiken julkisen puheen ja kirjoittamisen tulee olla ihmisiä – niin eläviä kuin kuolleita – kunnioittavaa. – – blogin sävy on osin sellainen, että monet ihmiset voivat kokea sen loukkaavana. Siksi pyydämme että kirjoittaja poistaa blogin.”

Kirjoittaja poisti blogauksensa, mutta teksti kommentteineen on luettavissa Janne Paalijärven nettisivulta.

Opiskelijan sananvapaudesta huolestuttiin. Sananvapausaspektia on käsitelty ainakin Lööppitohtori-blogissa.

Lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Risto Renkonen puolusti blogia kommentoineita opettajia Ylioppilas-lehdessä. Hänen mielestään asia ei ole sananvapauskysymys, vaan opettajat saavat hänen puolestaan jatkossakin ojentaa opiskelijoitaan vastaavasti.

Renkonen huolestui ennen kaikkea siitä, ettei ruumiinsa lääketieteen opetukseen testamenttaavia henkilöitä enää löytyisi vastaavien kirjoitusten jälkeen.

Myös Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto otti tapaukseen kantaa. Hänkään ei pidä opettajien toimintaa tuomittavana. Hänen mukaansa opiskelijan sananvapauteen ei kajottu, koska keskustelu blogissa on ollut ”yksityishenkilöiden välistä”.

Niiniluodon mielestä opiskelijan pitäisi siis ymmärtää, että jos joukko opettajia ja tiedekunnan johtohenkilöitä ottaa ryhmänä ja omilla nimillään kantaa opiskelijan kirjoitukseen, he tekevät sen ilman minkäänlaista tiedekunnan mukanaoloa asiassa.

Kuulostaa epärealistiselta. Opettajat ovat ensimmäisen vuoden opiskelijaa selvästi korkeammassa asemassa, eikä opiskelijan voi olettaa rinnastavan heidän mielipidettään mihin tahansa blogikommenttiin. Opettaja-oppilas-suhde on aina epätasa-arvoinen, ja opiskelijaa on helppo painostaa opettajien taholta. Opiskelija on monella tapaa opettajien armoilla.

Yritin miettiä, mikä blogissa oli juuri Risto Renkosta kismittävä asia. Vainajia ei jutussa nimetä eikä heitä muutenkaan yksilöidä millään tavalla. Henkilöiden tunnistaminen on mahdotonta.

Osaa lukijoista erilaisten ruumiinavausten kuvailu voi toki yököttää. Itse olen biologianopinnoissani erilaisilla anatomian ja eläinten rakenteen kursseilla tullut dissektoineeksi ison kasan eläimiä alkaen madoista ja päättäen kissaan ja kaniin. En kokenut blogin kuvailuja erityisen vastenmielisiksi. Eri opiskelualojen käytännöt ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Ruumiinavauksia on sitä paitsi kuvailtu ennenkin. Itse olen lukenut esimerkiksi Kari Karkolan kirjan Kuolema – oikeuslääkäri selvittää ja kirjoittanut siitä tänne blogiin. Karkolankin kuvaukset olivat osin värikkäitä, ja toisaalta hän kertoi ruumiista paljon enemmän tunnistamistakin helpottavia yksityiskohtia kuin opiskelija blogissaan.

Suuttuiko Renkonen tekstin sisältämästä huumorista? Uskon, että suuri yleisö ymmärtää jokaisella ammattiryhmällä olevan omanlaisensa huumorin. Mitä rankempi työ, sitä rankemman huumorin se luultavasti vaatii. Huumori on ihmisen selviytymiskeino. Vaikea uskoa, että vaikkapa oikeuslääkärien keskinäisen huumorin olemassaolo on kellekään yllätys.

Risto Renkonen tuntuu ajattelevan, että jos ihmiset saavat kuulla lääketieteen opiskelijoiden jutuista ja siitä, millaisissa olosuhteissa lahjoitettuja kalmoja käsitellään, niitä ei enää lahjoitettaisi opetuskäyttöön.

Tässä on dekaanin reaktion ydin: Risto Renkonen haluaa salata, mitä hänen tiedekunnassaan puuhaillaan.

Blogin kirjoittanutta opiskelijaa voisi siis kiitellä avoimuudesta – palkita hänet vaikkapa tiedonvälityksestä. Jos nimittäin on olemassa henkilöitä, jotka eivät lahjottaisi ruumistaan jos he tietäisivät ruumiinavausharjoittelun toteutuksesta, eikö ole reilua, että totuus heille kerrotaan? Eikö tiedekunnan tule olla rehellinen lahjoittajia kohtaan?

Jos dekaanin mielestä kalmojen kohtelu opetuksessa on epäasiallista, eikö hänen tulisi puuttua opetukseen eikä kirjoituksiin asiasta?

Yliopisto- ja muukin opetus on Suomessa julkista. Ei ole mitään periaatteellista syytä siihen, ettei vaikkapa lääketieteen opintojen kulkua voisi kuvailla tarkastikin julkisuudessa. Meidän verorahoistammehan opetus maksetaan.

Nyt lääketieteellisestä tiedekunnasta piirtyi salaileva, sisäänpäinlämpiävä ja julkisivustaan kovin tarkka instituutio, joka haluaa mystifioida lääkärikoulutuksen.

Itse joka tapauksessa uskon, että suurin osa lahjoittajista on ihmisiä, joille kuollut ruumis ei merkitse mitään. He eivät halua arvokkaita hautausmenoja heti kuoltuaan, vaan he ajattelevat, että kun kuolema on koittanut, ruumiilla on enää jonkinlainen välinearvo. Jos nimenomaan ruumiin mahdollisimman arvokas kohtelu olisi heille tärkeää, he eivät luovuttaisi ruumistaan opetuskäyttöön.


Hieman aiheeseen liittyen: tiedekeskus Heurekassa avataan noin kuukauden päässä kuuluisa ja kohuttu näyttely Body Worlds. Kyseessä on saksalaisen Günther von Hagensin kokoama näyttely, joka koostuu aidoista, niin sanotusti plastinoiduista ihmisruumiista. Ruumiit on saatu lahjoituksilla. Plastinoinnissa ruumiin nesteet ja rasvat korvataan muovilla ja ruumiit saadaan näin säilymään.

Ihmisruumiit kiehtovat, ja lahjoittajia on toistaiseksi riittänyt niin lääketieteelliselle tiedekunnalle kuin Günther von Hagensille. Veikkaan että riittää jatkossakin.