Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Avohakkuu ei hoida metsää

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 20.12.2011 21:16

Metsät ovat Suomen arvokkain luonnonvara. Näin meille kertoo Metsäteollisuus ry.

Suomen vihreää kultaa ”hoidetaan” ennen kaikkea avohakkuilla. Suuri osa suomalaisista ei ole koskaan nähnytkään luonnontilaista metsää – sellaista kun on kaikesta Suomen metsäalasta vain muutama prosentti.

Valtaosa suomalaisista on avohakkuita vastaan, mutta silti se on ainoa sallittu tapa puunkorjuulle joitain erityistapauksia lukuun ottamatta.

On väistämätöntä, että avohakkuita vastustetaan: yhtä tehokasta tapaa tuhota alueelta kerralla niin retkeily-, maisema-, sienestys- kuin lajistoarvotkin ei ole.

Viimeksi avohakkuiden metsää tuhoavasta mentaliteetista on keskusteltu esimerkiksi Hossan retkeilyalueen yhteydessä. Metsähallitus päätti nimittäin aloittaa talvella hakkuut Hossassa Suomussalmella. Aluetta pidetään erinomaisena retkeilymaastona, se esimerkiksi nimetty vuoden retkeilykohteeksi. Hakkuut on suunniteltu toteutettavan puolen hehtaarin kokoisina avohakkuuaukkoina, joita alueelle tulisi 32 kappaletta. Suosittu retkeilyreitti kulkee juuri hakattavien aukkojen kohdalla.

Uudessa Yliopisto-lehdessä (12/2011) oli erinomainen artikkeli metsänhoitotieteen yliopistonlehtorista Timo Kuuluvaisesta. (Samaisesta Marko Leppäsen artikkelista ovat peräisin tämän blogauksen sitaatit.)

Kuuluvainen arvostelee vahvasti avohakkuun monopoliasemaa metsänhoidollisten toimenpiteiden joukossa. ”Jos avohakkuutalous jatkuu useampia puusukupolvia, on vaarana, että metsän ekologinen laatu heikkenee joka kierroksella. Hakkuilla on kumulatiivisia vaikutuksia maaperään ja lahopuiden määrään.”

Myös biodiversiteetti vähenee: professori Ilkka Hanskin mukaan Suomesta on menetetty jo noin tuhat metsälajia.

Ei avohakkuu sinänsä suoraan Saatanasta ole Kuuluvaisenkaan mukaan: metsä sietää vaihtelua ikä- ja lajistorakenteessa. Luonnontilainen metsä on täynnä eri-ikäisiä ja -kokoisia laikkuja, joita ovat synnyttäneet esimerkiksi metsäpalot tai vanhojen puiden kaatuminen. Kuuluvainen peräänkuuluttaa nimenomaan moninaisuutta puunkorjuutapoihin sekä niin kutsutun jatkuvan kasvatuksen sallimista. Sellainen todennäköisesti tulevaisuudessa sallitaankin.

Leppäsen artikkelissa Timo Kuuluvainen moittii myös ”itsemurhakuusikon” käsitettä. Termi on peräisin 1950-luvulla, ja sillä tarkoitetaan tiheää, pimeää, sammaloitunutta kuusikkoa, joka pitää ”elvyttää” hakkaamalla – muuten se kuolee.

Hieman samantapaista metsäkäsitystä esitellään biologian oppikirjoissa vielä nykyäänkin. Metsän elinkierto on niissä noin 70 vuotta, ja lopuksi metsä tulee hakata, jottei se kuole pystyyn. ”Kuusikoita on ollut pohjoisessa tuhansia vuosia, ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin”, korostaa Kuuluvainen. Biologian koulukirjat kaipaisivatkin monimuotoisempaa käsitystä metsistä.

Timo Kuuluvaisen ja Petri Keto-Tokoin tietokirja Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010) voitti muuten tänä vuonna Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Se valittiin myös vuoden luontokirjaksi.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Ei ole tarkoituskaan hoitaa – vaan riistää mahdollisimman paljon sellua.

Ei edes rahaa – sikäli kyllä tavattoman kummallista.

Purjeveneiksi, taloiksi, mökeiksi ja varsinkin leluiksi jalostettuina tulorahoitus kasvaisi monin, monin kertaiseksi.

Mistähän tuo 70 vuotta metsän kierrosta tuli? Havupuu järeäksi tukiksi eteläisessäkin Suomessa vaatii ainakin 80-90 vuotta. Lapissa yli 100 vuotta. Vain lehtipuulla voi tuo 70 vuotta olla totta.

Tuohon järeään puuhun päästään vain jos taimikot perataan, tehdään ajallaan ensi-ja väljennysharvennus. Huvittavaa on että näiden töiden jälkeen metsä näyttää voivan hyvin ja vihreiden mielestä se pitää suojella.
Meillä on ollut 1800-luvulla tuo vihreiden hellimä metsänhoitotapa, jolla metsästä otettiin vain parhaat puut ja uudistamisen hoiti luonto. Tulos oli valtava pusikoituminen kuten kreivi Bergin laatima Suomen metsävarojen inventointi 1800-luvun lopulta osoitti.
Jos haluaa konkreettisen esimerkin niin Viron rannikolla näkee vieläkin mihin tuollainen metsänhoito johtaa. Parhaat puut on vuosituhannen aikana otettu (laivan)rakennustarpeisiin. Surkeimmat puut ovat huolehtineet uudistamisen. Tuloksena laajat räkämänniköt.

Nykyinen menetelmä avohakkuineen on ainoa oikea.

”Sellaisen kiertoajan pituus, joka tuottaa suurimman mahdollisen runkopuun tilavuuskasvun Etelä-Suomen olosuhteissa kasvatusajan vuotta kohti, on männyllä tuoreilla kankailla (mustikkatyypin maat) noin 70 vuotta ja kuusella vastaavasti noin 80 vuotta.”
http://www.lalli.fi/lusto/lusto032006/viranomaistoiminto.html
Pohjoisempana ja karummilla mailla aika on tietysti pitempi, mutta tarkka vuosimäärä ei ole tässä keskustelussa olennainen asia.

Tapanainen,

Jos metsästä otetaan suurimmat puut, niin otetaanko sieltä silloin parhaat vai vanhimmat puut?
Jos ihmispopulaatiosta karsitaan pienimmät ja heikoimmat, niin karsitaanko silloin geneettisesti heikot yksilöt , vai karsitaanko lapset?

Kun metsässä suoritetaan alaharvennus, sieltä hävitetään suurimpien, eli niiden sinun mielestä parhaiden puiden nuoret jälkeläiset. Siis parhaiden puiden ”lapset”.

Laadultaan paras puu saadaan niistä yksilöistä, jotka ovat suurempien puiden varjossa kasvaneet ensimmäisen vajaan puoli vuosisataa hitaasti muodostaen tiheäsyistä sydänpuuta. Hakkuaukolla runsaassa valossa kasvaneen puun esimmäisten vuosikymmenien vuosilustot ovat leveitä ja puu vain selluksi kelpaavaa höttöä. Kelvollista sahatavaraa ei ”tehokasvatetusta” metsästä saa ja siitä alkaakin sahoilla olla huutava pula.

Raukko on oikeassa. Virallisen metsäpolitiikan vahinkoseurauksista ei saa puhua, koska se olisi ainoan erehtymättömän opin vastustamista. Antakaa maajussien hoitaa metsiään niin kuin parhaaksi näkevät. Jos valtio haluaa tehdä metsillään sellua, puuhöttöä, niin siitä vaan.

Näinhän se ei nimenomaan ole. Vai puolivuosisataa aluspuuna ja sitten loppukiri 20 vuodessa tukkipuuksi. Minulla on puoli vuosisataa kokemusta metsieni hoitajana ja olen nähnyt kaikenlaisia menetelmiä.

Mitä ne aluspuut ovat? Rehevillä mailla roskalehtipuuta ja karuilla mailla luonnon kylvämää kuusikkoa mäntyjen alla. Näistä ei koskaan tule tukkipuuta.

Kun metsä uudistetaan käsin niin taimet ja siemenet ovat ensiluokkaisia,itävyyden ollessa lähes 100%.

Ne vanhat metsätkö, joita ei ollut koskaan hoidettu, eli olivat käytännössä luonnontilaisia, nekö muka eivät kelvanneet sahoille ja rakennuspuuksi silloin 1940-1970-luvuilla? Höpöhöpö.
Nehän ne olivat sitä parasta puuta, joka juuri nyt on loppumassa tehometsätalouden vuoksi.
Kyllä paras puu kasvaa hiljakseen, rauhassa, sitä ei tarvitse hoitaa, se pärjää kasvukilpailussa ihan itsekseen. Kaikesta tulee tukkipuuta ajan kanssa.

Kelpasivat kun muuta ei ollut. Tänään eivät kelpaa. Lengot, poikaoksaiset ja tikan reijittämät tukitkin menevät kuitupuuksi.

Kyllä luontaisellakin uudistamisella saadaan metsää uudistettua tietyin edellytyksin. Se onnistuu alle hehtaarin aukolla, kun ympärille jää sopivaa siemenpuuta. Lisäksi maapohja ei saa olla rehevää ja pinta on joka tapauksessa rikottava.

Parhaimpia metsänhoitajia näyttää olevan metsää omistamattomat kävelijät. Nykyisillä metsänhoitomenetelmillä Suomen metsävaranto on suurimmilaan.

Puut joka tapauksessa vanhenevat ja kuolevat…ja suurin osa puista ei näe sadan vuoden ikää vaan kuolee jo pienenä sirkkataimena. Alaharvennuksen tarkoituksena on ottaa talteen luonnollisesti kuolevat alle jääneet puut. Taloudellisesti ajatellen se on järkevää. Jossain vaiheessa suurimmatkin puut alkavat hidastaa kasvuaan ja kuolla ja siinä vaiheessa on nekin järkevää korjata. Ylähärvennuksessa puolestaan annetaan tilaa väliin jääneille puille, mutta puut joka tapauksessa aikaa myötä kuolevat. Tällöin on valittava se jätetäänkö ne lahoamaan vai korjataanko. Suomessa valtaosa metsistä on sertifioitu ja aina tulisi jättää osa puista lahoamaan ja siten lisäämään monimuotoisuutta. Uudistamisessa käytetään nykyään parhaiden puiden siementä, jolla saadaan hyvälaatu, jopa parempi kuin luonnonmetsän ja kasvua lisää 5-40 %.
Moni-ikäisen metsän kasvatus ei ole kielletty nykyäänkään, mutta sekin vaatii taitoa.

Turha täällä on ruveta opettamaan joillekin viherpiipertäjille enempää metsänhoitoa kuin metsätalouttakaan.

Korkeintaan voisi yrittää sanoa, että malttihommaa se on. Se mitä isoisä on tehnyt, pojanpoika näkee. Ja jatkaa tavallaan. Siinä kierrossa (viher)ismien aallot on jo vaihtuneet monet kerrat.

Tapanainen,

Siemenen itävyydellä ei ole mitään merkitystä, eikä se kerro mitään taimien laadusta ja kelpoisuudesta. Usein istutetut alat metsittyvät istutuksesta huolimatta, ei suinkaan sen ansiosta.
http://books.google.fi/books/about/Resistance_of_naturally_regenerated_and.html?id=cIIIPAAACAAJ&redir_esc=y

Suomen metsävaranto on suurimmillaan siksi, että ojitetuilla soilla on kuutioina laskettuna runsaasti räkämäntyä. Kivennäismaiden metsävaranto ei ole suurimmillaan, mutta sen laatu on historiallisen huonoa. Puusepälle kelpaavaa puutavaraa on haettava rajan takaa luontaisesti uudistuneista metsistä.

Aprikoitselija osuu kohtalaisen oikeaan, vaikka ei sitä ilmeisesti itse ymmärrä. Toistaiseksi päätehakatut metsät eivät vielä ole olleet kovinkaan suurelta osin nykyaikaisen metsätalouden hedelmiä. Sen höttöisiä hedelmiä korjataan vasta tulevaisuudessa.

Vai ei itävyydellä ole merkitystä? Kylvämällä vain ensiluokkaista, tarkastettua siementä tai istuttamalla taimia , on laatu varmasti hyvä ja kasvu alkaa heti. Jos sensijaan maata ei käsitellä ja odotellaan luonnonvaraista uudistamista niin tulos on lajiltaan ja laadultaan mitä sattuu ja voi mennä vuosia ettei alalla kasva mitään.

Metsävaranto on suuri juuri oikeiden toimenpiteidn ansiosta eikä soiden takia, jotka keskittyvät lähinnä Pohjois- Pohjanmaalle.
Alustajan koulutus, fil.tri ja kirjailija, ei anna sen kummempaa ansiantuntijatietoa kuin Raukolla tai (toisen)metsässä kävelevällä.Millähän koulutuksella Raukkokin mielipiteitään esittää?
Vai on puun laatu historiallisen huono? Huonolaatuiset karsitaan jo taimi tai harvennusvaiheessa.

Itävyys ei kerro siemenen sisältämän geeniaineksen soveltuvuudesta kyseiselle paikalle mitään. Eikä se kerro siemenestä kasvavan puun muistakaan perinnöllisistä ominaisuuksista juuri mitään. Se kertoo vain, kuinka monta sadasta siemenestä keskimäärin itää.

Joitakin vuosikymmeniä sitten Metlan nuorempana tutkijana seurasin 2000 istutetun männyntaimen menestymistä avohakkuulle perustetulla uudistusalalla. Noin 10% taimista oli hengissä kolmen vuoden jälkeen. Uudistusala toki taimettui hyvin, mutta ei istutetuista taimista, vaan luontaisen siemennyksen seurauksena.

Luonnossa jälkeläisiä tuotetaan lähes aina valtavia määriä ja luonnonvalinta seuloo näistä sitten ankaralla kädellä seuraavan sukupolven tuottajaksi vain kaikkein parhaiten niihin olosuhteisiin sopeutuneet. Tämä evoluution ja ”luonnon laadunvalvonnan” keskeinen periaate on taimibisnekseen sekaantuneilta valitettavasti kokonaan unohtunut.

Suorittaessaan omaa ”luonnonvalintaa, ihminen usein vain pahentaa tilannetta laatupuun suhteen. Harvennushakkuussa hän jättä nopeasti kasvaneet ”balsamännyt” pystyyn ja poistaa hitasti kasvaneet puusepänpuut.

Viherpiiperrys, eli metsien säästäminen on paras tapa saada kunnon metsää.
Uudistamismenetelmistä viis – ei tarvitse uudistaa jos ei koskaan hakatakaan.
Se on se tavoite – siis metsissä.

Puuntuottoviljelmillä (talousmetsät) taas tehkööt mitä parhaaksi näkevät. Kunhan niiden talousmetsien pinta-alasta otetaan nykyisestä viidennes-neljännes pois, ja jätetään se metsittymään.

Metsävaranto (vaikka ei se mikään talouskassa ole) on todella suurin nykyään; puuta todella on kuutiometreissä enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan metsien ikärakenne on muuttunut paljon ja huonompaan suuntaan. Vanhaa puustoa (80+ vuotta) ei ole juuri lainkaan, yli 100-vuotiaista puista ja metsistä nyt puhumattakaan.
Metsää (sitä sotien jälkeen hakkaamatonta, monimuotoista), puolestaan on vähemmän kuin koskaan. Ja näin ollen myös metsälajisto on köyhtynyt melkoisesti.

Ja suotahan sitä hävitettiin 50-70-luvuilla karmeat määrät, yritettäessä väkisin ”hoitaa” lisää näitä puupeltoja. Osa niistä pellotuksista onnistui, sekin on osaltaan lisännyt Suomen ”puuvarantoa”.
Suurin osa ei. Ja samalla ne suot kuivatettiin piloille.

Haluan kävellä edelleen toisten metsissä ja Raukko ovat metsänhoidollisessa mielessä täysiä amatöörejä eikä keskustelua siksi kannattaisi jatkaa.Muutama kommentti.

Minulta suojeltiin pyytämättä ja yllätyksenä n 15 ha metsää rannikolta muinaisen linnan ympäriltä vuosikymmeniä sitten. Kyse on totaalikiellosta. Nyt alue ole lähes läpitunkematon ja viime kesän myrskyn jäljiltä konkeloiden täyttämä.
Siellä ei kasva marja eikä sieni , eikä retkeilijöitäkään ryteikkö kiinnosta. Sensijaan talousmetsissäni heitä liikkuu paljon jopa ajoneuvoilla vastoin jokamiehen oikeuksia.

Raukko on huolissaan puuseppien raaka-aineista. Olen myynyt heille (kiitos esi-isieni istutuksien) tervaleppää, tuppeensahattua koivua ja pihlajaa.
Itse istutin 30 vuotta sitten visakoivua. Visaa syntyi näin lähes 100%:sti. Luonnossa näin on vain satunnaisesti. Visaa olen myynyt kilotavarana. Lisäksi n 50-vuotiset lehtikuuset jäävät lapsilleni. Yksikään puuseppä ei ole kysellyt mäntykakkosnelosia.
Puuseppäkauppa on kuitenkin nappikauppaa muuhun verrattuna.

Tapanainen,

Niinhän se on, että kun asiaan liittyvät argumentit loppuvat, kannattaa siirtää keskustelu koskemaan opponenttin ominaisuuksia. :)

Sen suojellun alueen suhteen sinun pitää vain olla kärsivällisempi ja yrittää karistaa tuo ajatteluasi hallitseva katkeruus harteiltasi. Konkelot ja maahan asti kaatuneet puut ovat metsäluonnon kannalta arvokasta materiaalia ja lisäävät tulevaisuudessa metsän monimuotoisuutta huimasti.

Talousmetsästä puhuttaessa ei oikeastaan puhuta edes metsästä, sillä alunperin metsä tarkoittaa koko sitä tuhansien eliölajien muodostamaa ekosysteemiä, jonka yksi pieni mutta näkyvä osa puusto on. Kun puhutaan talousmetsistä, pitäisi oikeastaan puhua vain puustosta, sillä metsä ekosysteeminä on talousmetsän paikalta todellisuudessa hävitetty.

Yksittäin kasvatetuista erikoispuista on toki saatavissa harrastepuuseppien iloksi materiaalia, mutta tehometsätalouden tuottama sahatavara riittää laadullisesti nippa nappa betonilaudoitukseen.

”Yksittäin kasvatetuista erikoispuista on toki saatavissa harrastepuuseppien iloksi materiaalia, mutta tehometsätalouden tuottama sahatavara riittää laadullisesti nippa nappa betonilaudoitukseen”.

Nyt puusepät ovatkin muuttuneet harrastepuusepiksi. Yksittäin kasvatettuja? Kyse on kohdallani kymmenistä hehtaareista esim visakoivua istutettuna entiseen peltoon , jota ei luontaisella uudistamisella pysty kasvattamaan lainkaan. Samoin tervaleppä, jonka pitää kasvaa tietyssä tiheydessä kasvaakseen oksattomana ja piikkisuorana. Luonnonpuussa kyse on paneeliteollisuudelle kelpaamattomasta materiaalista.

Tuo betonilaudoituskommentti on osoitus täydellisen tietämättömyyden antamasta varmuudesta.

No betonilaudoituksen kohdalla hieman liioittelin.
Vaativammat valut on syytä tehdä vanerimuoteilla, että ei tulisi isompia vahinkoja…

Kohta ei enää koneellisia avohakkuita tarvita, kun ilmasto muuttuu ja Suomessakin alkaa jyllätä tornadoja ja muita Atlantilta väärään suuntaan eksyneitä sykloneita. Metsän omistajalle riittää pyytää paperitehtaita hakemaan metsään ’itsestään’ kaatuneet puut. Voi olla, että avohakattu aukea ei silloin uusiudukaan yhtä ripeästi kuin ennen, koska kaikki risukkoa suuremmat puuyksilöt (mukaan lukien siemenpuuksi jätetyt petäjät) kaatuvat seuraavan myrskyn riehuessa. No, ehkä risukkoisella peltoaukella kasvaakin männyn ja kuusen sijasta koivua, haapaa ja pajua.

Njaa, pellot pistettiin pakettiin ja metsästä tehtiin bonsaiviidakko.