Avohakkuu ei hoida metsää
Metsät ovat Suomen arvokkain luonnonvara. Näin meille kertoo Metsäteollisuus ry.
Suomen vihreää kultaa ”hoidetaan” ennen kaikkea avohakkuilla. Suuri osa suomalaisista ei ole koskaan nähnytkään luonnontilaista metsää – sellaista kun on kaikesta Suomen metsäalasta vain muutama prosentti.
Valtaosa suomalaisista on avohakkuita vastaan, mutta silti se on ainoa sallittu tapa puunkorjuulle joitain erityistapauksia lukuun ottamatta.
On väistämätöntä, että avohakkuita vastustetaan: yhtä tehokasta tapaa tuhota alueelta kerralla niin retkeily-, maisema-, sienestys- kuin lajistoarvotkin ei ole.
Viimeksi avohakkuiden metsää tuhoavasta mentaliteetista on keskusteltu esimerkiksi Hossan retkeilyalueen yhteydessä. Metsähallitus päätti nimittäin aloittaa talvella hakkuut Hossassa Suomussalmella. Aluetta pidetään erinomaisena retkeilymaastona, se esimerkiksi nimetty vuoden retkeilykohteeksi. Hakkuut on suunniteltu toteutettavan puolen hehtaarin kokoisina avohakkuuaukkoina, joita alueelle tulisi 32 kappaletta. Suosittu retkeilyreitti kulkee juuri hakattavien aukkojen kohdalla.
Uudessa Yliopisto-lehdessä (12/2011) oli erinomainen artikkeli metsänhoitotieteen yliopistonlehtorista Timo Kuuluvaisesta. (Samaisesta Marko Leppäsen artikkelista ovat peräisin tämän blogauksen sitaatit.)
Kuuluvainen arvostelee vahvasti avohakkuun monopoliasemaa metsänhoidollisten toimenpiteiden joukossa. ”Jos avohakkuutalous jatkuu useampia puusukupolvia, on vaarana, että metsän ekologinen laatu heikkenee joka kierroksella. Hakkuilla on kumulatiivisia vaikutuksia maaperään ja lahopuiden määrään.”
Myös biodiversiteetti vähenee: professori Ilkka Hanskin mukaan Suomesta on menetetty jo noin tuhat metsälajia.
Ei avohakkuu sinänsä suoraan Saatanasta ole Kuuluvaisenkaan mukaan: metsä sietää vaihtelua ikä- ja lajistorakenteessa. Luonnontilainen metsä on täynnä eri-ikäisiä ja -kokoisia laikkuja, joita ovat synnyttäneet esimerkiksi metsäpalot tai vanhojen puiden kaatuminen. Kuuluvainen peräänkuuluttaa nimenomaan moninaisuutta puunkorjuutapoihin sekä niin kutsutun jatkuvan kasvatuksen sallimista. Sellainen todennäköisesti tulevaisuudessa sallitaankin.
Leppäsen artikkelissa Timo Kuuluvainen moittii myös ”itsemurhakuusikon” käsitettä. Termi on peräisin 1950-luvulla, ja sillä tarkoitetaan tiheää, pimeää, sammaloitunutta kuusikkoa, joka pitää ”elvyttää” hakkaamalla – muuten se kuolee.
Hieman samantapaista metsäkäsitystä esitellään biologian oppikirjoissa vielä nykyäänkin. Metsän elinkierto on niissä noin 70 vuotta, ja lopuksi metsä tulee hakata, jottei se kuole pystyyn. ”Kuusikoita on ollut pohjoisessa tuhansia vuosia, ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin”, korostaa Kuuluvainen. Biologian koulukirjat kaipaisivatkin monimuotoisempaa käsitystä metsistä.
Timo Kuuluvaisen ja Petri Keto-Tokoin tietokirja Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010) voitti muuten tänä vuonna Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Se valittiin myös vuoden luontokirjaksi.