Apua, kirjani saattavat vaikuttaa ihmisiin
Törmäsin Medical Daily -uutissivustolla artikkeliin kaunokirjallisuuden vaikutuksesta lukijoihin. Juttu oli sinänsä jo vuoden vanha, mutta aihe kiinnosti minua tietysti sekä tiedeblogistina että kaunokirjailijana.
Kyseisen artikkelin mukaan psykologit ovat huomanneet, että kirjoja lukevat ihmiset alkavat omaksua kirjojen henkilöiden tunteita, asenteita, uskomuksia ja jopa käyttäytymismalleja ja pitää niitä ominaan.
Tiedeblogistina pidän uutista kiehtovana.
Kirjailijana pidän sitä hieman pelottavana.
Tutkimuksen tekijät kutsuvat ilmiötä ”kokemusten ottamiseksi”. Siinä ”ihmiset todella muuttavat omia käyttäytymismallejaan ja ajatuksiaan fiktiivisten henkilöiden ajatusten kaltaisiksi, jotta voisivat samaistua heihin”.
Tutkijoiden mukaan nämä muutokset voivat heijastua todellisina muutoksina lukijan omaan elämään, siis esimerkiksi siihen, millaisiksi lukija kokee itsensä, muun maailman ja muut ihmiset.
Ilmiö oli vahvin sellaisten tarinoiden kohdalla, jotka oli kerrottu minä-kertojan kautta. Ensimmäisen persoonan kerronta tuotti vahvemman samaistumisen kuin kolmannen persoonan.
Lisäksi samaistumisessa oli tärkeää, että hahmosta kerrottiin lukijalle tarpeeksi alusta saakka ja että hän oli tarinan alussa sellainen, johon lukija kykeni samaistumaan.
Kirjailija minussa kauhistuu entistä enemmän. Olen kirjoittanut suurimman osan tuotannostani minä-kertojaa käyttäen, ja usein tarinan alussa varsin tavanomainen päähenkilö muuttuu lopussa esimerkiksi joksikin eläimeksi.
Kokevatkohan lukijani itsensä erityisen eläimellisiksi?
Mukavaa kuitenkin, että kirjallisuus vaikuttaa. Esimerkiksi tutkimuksen osassa, jossa koehenkilöt olivat miehiä, homoseksuaaliseen hahmoon samaistuminen sai osallistujat myöhemmin suhtautumaan homoseksuaalisuuteen vertailuryhmää hyväksyvämmin ja liittämään homoihin vähemmän stereotypioita.
Sillä, missä vaiheessa tarinaa hahmon seksuaalinen suuntautuminen tuotiin ilmi, oli kuitenkin merkitystä lopputulokselle. Jos homous oli alusta saakka selvää, vaikutusta ei ollut, mutta jos se tuotiin lukijalle ilmi vasta loppuvaiheessa, yksityiskohta vaikutti lukijan asenteisiin.
Jos taas koehenkilöiden piti lukea peilin edessä, samaistuminen ei ollut niin helppoa. Ilmeisesti oman kuvan näkeminen häiritsi toisen henkilön nahkoihin asettumista.
Tutkimusryhmän mukaan elokuvan katselu ei tuota samanlaista kokemusta kuin kirjan lukeminen: samaistuminen ei katsojana ole yhtä vahvaa kuin lukijana.
Tutkimus tehtiin Ohion valtionyliopistossa kaikkiaan 500 osallistujan avulla, ja varsinainen tutkimusraportti on julkaistu Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä.
Jään miettimään, pitäisikö minun siirtyä käyttämään kolmannen persoonan kertojaa ja tehdä henkilöistä alusta asti niin outoja, ettei kukaan voisi heihin samaistua? Vaikutanko lukijoihin vaarallisella tavalla, ja pitäisikö mahdollisista vaikutuksista kantaa jonkinlaista vastuuta?
Ehkä yritän olla ajattelematta asiaa kirjoittaessani ja leikin, ettei kirjallisuus vaikuta mihinkään.