Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Apua, kirjani saattavat vaikuttaa ihmisiin

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 17.3.2013 16:59

Törmäsin Medical Daily -uutissivustolla artikkeliin kaunokirjallisuuden vaikutuksesta lukijoihin. Juttu oli sinänsä jo vuoden vanha, mutta aihe kiinnosti minua tietysti sekä tiedeblogistina että kaunokirjailijana.

Kyseisen artikkelin mukaan psykologit ovat huomanneet, että kirjoja lukevat ihmiset alkavat omaksua kirjojen henkilöiden tunteita, asenteita, uskomuksia ja jopa käyttäytymismalleja ja pitää niitä ominaan.

Tiedeblogistina pidän uutista kiehtovana.

Kirjailijana pidän sitä hieman pelottavana.

Tutkimuksen tekijät kutsuvat ilmiötä ”kokemusten ottamiseksi”. Siinä ”ihmiset todella muuttavat omia käyttäytymismallejaan ja ajatuksiaan fiktiivisten henkilöiden ajatusten kaltaisiksi, jotta voisivat samaistua heihin”.

Tutkijoiden mukaan nämä muutokset voivat heijastua todellisina muutoksina lukijan omaan elämään, siis esimerkiksi siihen, millaisiksi lukija kokee itsensä, muun maailman ja muut ihmiset.

Ilmiö oli vahvin sellaisten tarinoiden kohdalla, jotka oli kerrottu minä-kertojan kautta. Ensimmäisen persoonan kerronta tuotti vahvemman samaistumisen kuin kolmannen persoonan.

Lisäksi samaistumisessa oli tärkeää, että hahmosta kerrottiin lukijalle tarpeeksi alusta saakka ja että hän oli tarinan alussa sellainen, johon lukija kykeni samaistumaan.

Kirjailija minussa kauhistuu entistä enemmän. Olen kirjoittanut suurimman osan tuotannostani minä-kertojaa käyttäen, ja usein tarinan alussa varsin tavanomainen päähenkilö muuttuu lopussa esimerkiksi joksikin eläimeksi.

Kokevatkohan lukijani itsensä erityisen eläimellisiksi?

Mukavaa kuitenkin, että kirjallisuus vaikuttaa. Esimerkiksi tutkimuksen osassa, jossa koehenkilöt olivat miehiä, homoseksuaaliseen hahmoon samaistuminen sai osallistujat myöhemmin suhtautumaan homoseksuaalisuuteen vertailuryhmää hyväksyvämmin ja liittämään homoihin vähemmän stereotypioita.

Sillä, missä vaiheessa tarinaa hahmon seksuaalinen suuntautuminen tuotiin ilmi, oli kuitenkin merkitystä lopputulokselle. Jos homous oli alusta saakka selvää, vaikutusta ei ollut, mutta jos se tuotiin lukijalle ilmi vasta loppuvaiheessa, yksityiskohta vaikutti lukijan asenteisiin.

Jos taas koehenkilöiden piti lukea peilin edessä, samaistuminen ei ollut niin helppoa. Ilmeisesti oman kuvan näkeminen häiritsi toisen henkilön nahkoihin asettumista.

Tutkimusryhmän mukaan elokuvan katselu ei tuota samanlaista kokemusta kuin kirjan lukeminen: samaistuminen ei katsojana ole yhtä vahvaa kuin lukijana.

Tutkimus tehtiin Ohion valtionyliopistossa kaikkiaan 500 osallistujan avulla, ja varsinainen tutkimusraportti on julkaistu Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä.

Jään miettimään, pitäisikö minun siirtyä käyttämään kolmannen persoonan kertojaa ja tehdä henkilöistä alusta asti niin outoja, ettei kukaan voisi heihin samaistua? Vaikutanko lukijoihin vaarallisella tavalla, ja pitäisikö mahdollisista vaikutuksista kantaa jonkinlaista vastuuta?

Ehkä yritän olla ajattelematta asiaa kirjoittaessani ja leikin, ettei kirjallisuus vaikuta mihinkään.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Meidän lukijoiden taas on harkittava entistä tarkempaan mitä luemme. Toisaalta olemme täällä myös kirjoittajia. Pyrkikäämme siis rakentavuuteen kummassakin roolissamme.

Tuosta samaistumisasiasta puhutaan paljon ja olen aina ihmetellyt sitä. Olen koko ikäni lukenut kirjoja, niin faktaa kuin fiktiota, katsonut elokuvia ja tv-sarjoja, mutta en ikinä tunne samaistuneeni näiden henkilöihin. Ne ovat eri maailmaa, minä elän todellisessa maailmassa, fiktiivisten kirjojen ja elokuvien henkilöt taas omassa kuvitteellisessa maailmassaan. Voin pitää kirjan tai elokuvan henkilöä sympaattisena, epäsympaattisena tai yhdentekevänä, mutta ikinä en kuvittele olevani hän tai edes hänen kaltaisensa. Mutta aivan eri asia on se, että kirjan tai elokuvan hahmo voi ajatella tai sanoa jotain sellaista, joka antaa ajattelemisen aihetta. Varmaankin olen saanut erityisesti kirjoista, fiktiivisistäkin, vaikutteita omaan ajatteluuni, ehkä suorastaan maailmankatsomukseenikin, jos näin vakavaa sanaa uskaltaa käyttää. Sitaatteja ainakin olen saanut paljon, sellaisia joita käytän usein omassa puheessani, referenssin yleensä mainiten. Mutta samaistuminen (vai olisiko samastuminen kieliopillisesti oikea muoto, kantasanahan on a-vartaloinen sama, vrt. viiva > viivotin) on aina ihmetyttänyt minua näistä asioista puhuttaessa. Miksi käyttäytymistieteilijät aina uskovat, että ihmiset samastuvat? Tätä asiaa kannattaisi jonkun tarkastella kriittisesti.

Antsille:

Ihmisen mielessä tapahtuu ja on paljon sellaista, mitä ei ilman itsetarkkailua havaitse tai joka tapahtuu kokonaan tietoisuuden ulottumattomissa.
Eiköhän tuossa tarkoiteta juuri tällaista vaikutusta, johon asianomainen ei itse tietoisesti pyri ja tuskin käyttäytymisensä ja suhtautumisensa muutosta itse huomaakaan. Siksi se voi kuin luonnostaan käydä vahingolliseksikin, jos samaistumisen kohde on vääränlainen.

Liittyykö kirjasamaistuminen kehittyneeseen mielikuvitukseen ja peilisoluihin? Ainakin viittaus lukijan oman peilikuvan näkemiseen on kiinnostava.

Nykyelokuvat taitavat olla liian valmiiksi rakenneltuja, nopeatempoisia, laaduttomia, sekavia ja vääräkielisiä tai keskittyvät turhan ohuesti henkilöhahmojen kuvaamiseen, jotta samaistumista tapahtuisi samalla tavalla kuin luettaessa kirjoja rauhassa omaa mielikuvitusta käyttäen. Kyllä hyvän elokuvankin henkilöhahmoihin voi samaistua, mutta hyviä elokuvia ei julkaista yhtä paljon kuin hyviä kirjoja. Poliisiasemilla roistokuskeina vierailevat batmanitkin ovat samaistuneet hahmoonsa jostain, ehkä elokuvista, ehkä sarjakuvista. Eikö väkivaltapelejäkin toisinaan syytetä joidenkin pelaajien lisääntyneestä aggressiosta? Miksi koukuttava kirja toimisi toisin?

”Vaikutanko lukijoihin vaarallisella tavalla, ja pitäisikö mahdollisista vaikutuksista kantaa jonkinlaista vastuuta?”
Eikö kirjoittamisen tarkoitus usein ole juuri vaikuttaminen, samaistuttaminen tai erilaistuttaminen? Ala tutkimustulosten pohjalta vaikuttaa entistä enemmän. Kirjoita vaikka tarina sudeksi muuttuvasta salametsästäjäkertojasta. Sitten, kun joku lukija tulee haukkumaan, että hän on kirjasi luettuaan aivan hukassa, naureskelet vain, että ihminen on ihmiselle susi.

Voihan kirjojen takakansiin tarvittaessa – oikeusprosesseja varten – liisteröidä tupakka-askityylisen varoituksen ja yllykkeen: ’Voi aiheuttaa samaistumista, henkistä riippuvuutta ja muita oireita. Luettavaksi vain omalla vastuulla.’

Mitä paremmin kirjailija onnistuu henkilöidensä luomisessa, sitä paremmin syntyy kuva oikeasta elämästä ja oikeasta maailmasta (ja sitä parempi kirjailija on kysymyksessä)…niin myös sitä helpompi siihen (kirjan tapahtumiin) on eläytyä ja myös amaistua tarinan henkilöihin.

Aleksis Kiven veljessarja ja Runebergin Sven Dufva ovat varmasti vaikuttaneet Suomen kansan elämään sekä positiivisesti että negatiivisesti, sen voin vakuuttaa. Ja vieläpä monin tavoin.

Olen sitä mieltä että kirjailijoidenkin vaikutusta yhteiskunnassa tarvitaan…rouva tohtori antaa palaa vaan…

Näitä luetaan juuri nyt