Antakaa sen virren jo olla
Olen seurannut viime päivinä vellonutta suvivirsikeskustelua hämmentyneenä. Kun keskustellaan lapsista ja maailmankatsomuksista, keskustellaan hyvin henkilökohtaisista asioista. Kiihtymys on ymmärrettävää – mutta samalla pitäisi huolehtia, että kiihdytään siitä, mikä oikeasti on olennaista.
Suvivirsikeskustelussahan ei oikeasti pitäisi olla kyse Suvivirrestä, siis laulusta, jota usein lauletaan koulujen kevätjuhlissa. En tiedä, lauletaanko aina, koska itse kouluaikoina en juuri kiinnittänyt asiaan huomiota. En olisi huomannut, vaikka se olisi puuttunut. Ymmärrän toki, että monelle laulu symbolisoi vahvasti kesän ja kesäloman alkamista. Kaunis lauluhan se onkin.
Keskustelussa pitäisi oikeasti olla kyse uskonnonvapaudesta ja siitä, millaisiin tilanteisiin koululaiset joutuvat uskontokuntiin kuulumisen tai kuulumattomuuden takia.
Hulabaloo lähti liikkeelle apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen moitittua kouluissa järjestettyjä uskonnollisia tilaisuuksia ongelmallisiksi. Hän pitää uskonnollisia tilaisuuksia – jumalanpalveluksia, ruokarukouksia, uskonnollisia päivänavauksia – uhkana koulujen yhteisöllisyydelle ja toisaalta yksilönvapauksille. ”Vaikka osallistuminen [uskonnollisiin tilaisuuksiin] olisikin vapaaehtoista, voivat olosuhteet tehdä valinnasta näennäisen.”
”Valinnan” tekevä lapsi voi kokea erottautumisen vaikeaksi – ja monesti hän onkin luokkansa ainoa valtauskontokuntaan kuulumaton. Uskonnollisen tilaisuuden vaihtoehtona voi olla tosiaan pelkkä rangaistuksenomainen käytävässä istuminen. Lapsesta tulee se, joka joutuu aina poistumaan.
Miksi keskustelu sitten lähti pelkkään Suvivirrestä kiistelyyn? Olen ehkä aavistuksen vainoharhainen, mutta minulle tuli olo, että teko oli harkittu. Apulaisoikeuskanslerihan puhuu hyvin toisenlaisista asioista kuin yhden laulun laulamisesta.
Onko esimerkiksi Ilta-Sanomien konservatiivisena tunnetun päätoimittajan Ulla Appelsinin tarkoituksena nimenomaan kiihdyttää perinteitä rakastavat suomalaiset sellaiseen raivoon, että itse asia jää vaille huomiota? Sen sijaan, että olisimme huolestuneita vähemmistöön kuuluvien lasten kohtelusta, raivoammekin siitä, kuinka kauniit perinteet riistetään meiltä väkisin.
Minulle on ihan se ja sama, lauletaanko kouluissa Suvivirttä. Jos laulun uskonnolliset kohdat koetaan ongelmaksi, sanoja voi muuttaa, tietyt säkeistöt jättää laulamatta, tai tehdä ainakin seisomaan nousemisesta täysin vapaaehtoista. Mutta se, kohdellaanko kaikkia maailmankatsomuksia ja kaikkia koululaisia tasa-arvoisesti, ei saa olla yhdentekevää.
Minua on harmittanut ylenkatse, jolla uskontokuntiin kuulumattomien kokemuksia on vähätelty esimerkiksi omissa some-ympyröissäni. Täällä pääkaupunkiseudulla asiat ovat yleensä hyvin: kouluissa on niin paljon eri uskontokuntien ja katsomusten edustajia, että moninaisuuden kanssa on totuttu toimimaan. Esimerkiksi Pohjanmaalla tai Oulun seudulla asiat ovat varsin toisin. Kuitenkin ihmisten huonot kokemukset kiistetään – aivan kuin rasismia kokeneenkin väitteet voisi kumota sillä, että emme itse ole kokeneet rasismia.
Olen miettinyt paljon, miksi uskontokuntiin kuulumattomat koetaan niin epämiellyttäväksi vähemmistöksi. Muutenhan me esittäydymme mielellämme varsin vähemmistömyönteisiksi ja syrjintää vastustaviksi. Pidämme suurta ääntä etnisten vähemmistöjen tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ja jopa niistä sanavalinnoista, joilla heidän asioistaan puhutaan.
Mutta kun kyse on uskonnottomien, ateistien tai uskontokuntiin muuten vain kuulumattomien lapsista, kiellämme heidän kokemuksensa, siirrämme keskustelun painopisteen perinteiden vaalimiseen ja ylipäätään unohdamme kaiken inhimillisen lämmön, ymmärryksen siitä, että toinen ihminen voi kokea epämiellyttäväksi tilanteen, joka meille itsellemme on merkityksetön tai jollaiseen emme ole koskaan joutuneet.
Syyksi ei voi riittää se, että kovaäänisten julkiateistien kannanotot häiritsevät. Eihän kukaan ajattele kaikkien kristittyjenkään olevan Päivi Räsäsen kaltaisia tai kaikkien muslimien olevan islamistisaarnaajia.
Älkää siis keskustelko yksittäisestä laulusta! Keskustelkaa siitä, onko oikein laittaa lapsi yksin käytävään istumaan aamunavauksen ajaksi tai siivoamaan luokkaa siksi aikaa kun muut ovat kirkossa, järjestää lukuvuoden tervetuliaistilaisuus vain ja ainoastaan kirkossa tai pyytää työssäkäyviä vanhempia tuomaan lapsi kunnalliseen päivähoitoon vasta klo 9.15, jotta päivänavaus voisi olla joka päivä uskonnollinen. Yrittäkää ymmärtää, miltä silmätikuksi joutuvasta lapsesta tuntuu.
P.S. Ortodoksi Veera Oksanen kirjoitti asiasta koskettavasti. Ehkä on niin, että vähemmistöjen ongelman ymmärtävät vain ne, jotka ovat itsekin kuuluneet vähemmistöön.