Antakaa sen virren jo olla

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen seurannut viime päivinä vellonutta suvivirsikeskustelua hämmentyneenä. Kun keskustellaan lapsista ja maailmankatsomuksista, keskustellaan hyvin henkilökohtaisista asioista. Kiihtymys on ymmärrettävää – mutta samalla pitäisi huolehtia, että kiihdytään siitä, mikä oikeasti on olennaista.

Suvivirsikeskustelussahan ei oikeasti pitäisi olla kyse Suvivirrestä, siis laulusta, jota usein  lauletaan koulujen kevätjuhlissa. En tiedä, lauletaanko aina, koska itse kouluaikoina en juuri kiinnittänyt asiaan huomiota. En olisi huomannut, vaikka se olisi puuttunut. Ymmärrän toki, että monelle laulu symbolisoi vahvasti kesän ja kesäloman alkamista. Kaunis lauluhan se onkin.

Keskustelussa pitäisi oikeasti olla kyse uskonnonvapaudesta ja siitä, millaisiin tilanteisiin koululaiset joutuvat uskontokuntiin kuulumisen tai kuulumattomuuden takia.

Hulabaloo lähti liikkeelle apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen moitittua kouluissa järjestettyjä uskonnollisia tilaisuuksia ongelmallisiksi. Hän pitää uskonnollisia tilaisuuksia – jumalanpalveluksia, ruokarukouksia, uskonnollisia päivänavauksia – uhkana koulujen yhteisöllisyydelle ja toisaalta yksilönvapauksille. ”Vaikka osallistuminen [uskonnollisiin tilaisuuksiin] olisikin vapaaehtoista, voivat olosuhteet tehdä valinnasta näennäisen.”

”Valinnan” tekevä lapsi voi kokea erottautumisen vaikeaksi – ja monesti hän onkin luokkansa ainoa valtauskontokuntaan kuulumaton. Uskonnollisen tilaisuuden vaihtoehtona voi olla tosiaan pelkkä rangaistuksenomainen käytävässä istuminen. Lapsesta tulee se, joka joutuu aina poistumaan.