Älkää unohtako: tiede voi vaikuttaa yhteiskuntaan myös huonolla tavalla
3
MIN
On syksyn kiivain apurahasesonki. Tutkijat käyttävät työajastaan viikkoja ja kuukausia siihen, että he hakevat rahoitusta työlleen. Koneen säätiön haku päättyi juuri, Suomen Akatemian haku on käynnissä, kohta käynnistyy Suomen Kulttuurirahaston haku.
Perinpohjaisen työsuunnitelman, valmiiksi hiottujen yhteistyökuvioiden, julkaisuluetteloiden, budjetin sun muun lisäksi rahaa hakevat tieteentekijät joutuvat usein kirjoittamaan, miksi heidän tutkimuksensa on tärkeää.
Tieteen vaikuttavuus on kummallinen alue. Nykyään siitä puhutaan paljon, ja sama puhe on tunkenut myös taiteen alalle. Ei riitä, että tutkija (tai taiteilija) tekee työtään ja joku muu tarttuu tuloksiin. Nyt halutaan, että tutkija itse vääntää tulostensa käyttökelpoisuuden rautalangasta ja vielä tunkee tämän rautalangan journalistien tai poliitikkojen kurkusta alas.
Vaikuttavuus on myös asia, johon itseoppineet tiedekriitikot mielellään tarttuvat. Jos kriitikko ei heti ymmärrä, mitä tutkimuksessa tutkitaan tai mitä tuloksilla voisi tehdä, tutkimusta haukutaan turhaksi. Oletan, että tämä keskustelu riistäytyy jälleen kerran valloilleen, kun Suomen Akatemia julkaisee seuraavat rahoituspäätöksensä.
Joka tapauksessa vallalla on ajatus, että tutkimustiedon vaikutukset olisivat aina hyviä. Esimerkiksi tekniikan, luonnontieteiden, taloustieteiden ja lääketieteen tutkimusta arvostetaan korkealle, koska ne nähdään erityisen vaikutuksellisina.
Keskustelusta unohtuu, että samaan aikaan myös suuret ongelmamme ovat lähtöisin näiltä aloilta. Tähän tieteen ITE-kriitikot eivät kuitenkaan koskaan tartu.
Pitäisikö siis puhua enemmän siitä, että tutkimustiedolla voi olla myös huonoja vaikutuksia? Kenen siitä pitäisi puhua?
Reetta Vairimaan kirjoittamassa Yliopisto-lehden vuoden takaisessa artikkelissa pohditaan tätä kysymystä tekoälytutkimuksen näkökulmasta. Jutussa professori Teemu Roos kertoo kansainvälisestä konferenssista, jossa mukana olleet tutkijat velvoitettiin pohtimaan aikaansaannostensa yhteiskunnallisia vaikutuksia.
”Monia siltoja poltettiin. En muista ikinä keskustelleeni niin intohimoisesti alani asioista. Aihe oli todella tulenarka”, Roos kertoo haastattelussa.
(Artikkeli ilmestyi Yliopisto-lehden numerossa 6/2021, ja on luettavissa myös verkossa.)
Esimerkiksi Roosin tieteenalalla todella on laaja yhteiskunnallinen vaikutus – eikä pelkästään hyvä sellainen. Tekoälyyn perustuvat algoritmit jakavat meitä toisiaan vasten asettuviin ryhmiin, repivät yhteiskuntia hajalle ja päätyvät usein vahvistamaan epätasa-arvoa.
Pitääkö tutkijan kantaa vastuuta siitä, millä tavoin hänen tekemäänsä tutkimusta käytetään, vai voivatko esimerkiksi tekoälytutkijat tyytyä ajattelemaan, että vastuu on niillä, jotka käyttävät heidän tuottamaansa tietoa?
Professori Roos ei ainakaan ole tätä mieltä. Hänestä tutkijoiden pitää pohtia keksintöjen laajempia yhteyksiä eikä käsiä ole varaa pestä.
Tutkijan näkökulmasta tutkimuksen mahdollisten huonojen vaikutusten tai väärinkäytön pohtiminen voi tuntua melkoisen triviaalilta. On ylipäätään vaikea saada tutkimustulokset vaikuttamaan mihinkään tai kehenkään – tai vaikea saada ketään tutkimusmaailman ulkopuolella edes huomaamaan niitä.
Jos kukaan ei tunnu edes huomaavan, miksi pitäisi olla huolissaan vielä siitäkin, onko tuloksia mahdollista käyttää jonkin epätoivottavan lopputuloksen edistämiseksi?
Ja miksi se olisi tutkijan tehtävä?
Minusta tutkijan tietämys omasta tutkimusalastaan luo tähän moraalisen velvoitteen. Tutkija ymmärtää parhaiten tutkimuksensa mahdollisuudet ja siten myös sen, millaisia haittapuolia niihin voi liittyä. Mitä aiemmin niistä keskustellaan, sitä paremmin yhteiskunta voi ottaa asian huomioon vaikkapa lainsäädännössä.