Akateemista islamia, kiitos

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomessa koululaiset opiskelevat katsomusaineena omaa uskontoaan tai elämänkatsomustietoa. Kunnan pitää perustaa katsomusaineelle opetusryhmä, jos kunnan alueelta löytyy kolme siihen kuuluvaa oppilasta.

Evankelilais-luterilaista uskontoa harvinaisemmat katsomusaineet saavat osakseen monenlaisia ongelmia. Jos ryhmä ylipäätään perustetaan, siinä voi olla oppilaita kaikilta peruskoulun luokka-asteilta. Opetusmateriaalia on huonosti. Opettajia on hankala löytää esimerkiksi siksi, että heti pääkaupunkiseudun ulkopuolella opetustuntien määrä jää kovin vähäiseksi. Virkoja ei perusteta, eikä päteviä opettajia olisi tarjollakaan.

Islamin kohdalla pätevien opettajien puute korostuu. Helsingissä noin kahdeksan prosenttia peruskoulun oppilaista opiskelee katsomusaineena islamia, ja osuus ylittää selvästi vaikkapa ortodoksioppilaiden osuuden. Opettajat ovat usein maahanmuuttajataustaisia, ja siksi heidän suomen kielen taitonsa on sen verran heikkoa, etteivät he täytä pääsyvaatimuksia opettajan pedagogisiin opintoihin, jotka pätevyyden antaisivat. Kielivaatimukset ovat käsittääkseni turhan tiukat.

Islamin opettajat saavat usein vastaansa epäilyä oppilaiden perheiden taholta. Suomalainen vaatimus uskonnonopetuksen ”tunnustuksettomuudesta” hiertää monia muslimeita, samoin opettajan kuulumattomuus islamilaiseen seurakuntaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että yksi ”yleisislamilainen” katsomusaine ei sovellu kaikille muslimeille. Vaihtoehdoksi osa vanhemmista on tarjonnut lapsilleen oman seurakuntansa järjestämää koraanikoulua, mutta peruskoulun katsomusaineen opetusta sillä ei virallisesti voi korvata.

Suomalaisen lainsäädännön tulee kelvata kaikille: islamia pitää opettaa samojen säädösten mukaan kuin muitakin katsomusaineita. Sen tulee olla sillä tavoin tunnustuksetonta ja opetussuunnitelmaan perustuvaa kuin vaikkapa evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksenkin. Opettajan ei tarvitse itse olla uskonnollisen yhdyskunnan jäsen.

Samoista syistä islamin opettajien koulutukseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Koulumaailmassa pyritään muutenkin opettajien pätevyyteen. Pätevällä opettajalla on tietty pedagoginen koulutus sekä riittävästi opintoja opettamastaan aineesta. Suomessa opettajat koulutetaan yliopistoissa. Vaan missä viipyy islamin opettajien akateeminen koulutus?

Helsingin yliopistossa tarjottiin muutama vuosi sitten käyttäytymistieteellisen tiedekunnan ja uskontotieteen laitoksen yhteistyönä pätevöittämiskoulutusta ns. pienten uskontojen opettajille. Koulutus oli ainakin jossain vaiheessa tauolla vähäisen hakijamäärän vuoksi.

Opettajien pätevöittämiskoulutuksesta on kuitenkin vielä pitkä matka tutkimukseen perustuvaan varsinaiseen akateemiseen opetukseen. Nyt yliopistossa opetetaan islamia vain kulttuurintutkimuksen, ei teologian näkökulmasta.

Niin kauan kuin Suomessa opetetaan kouluissa omaa uskontoa oppiaineena, valtiolla on velvollisuus myös kouluttaa päteviä opettajia. Teologian tieteellisyydestä riittää varmaan mielipiteitä (minullakin on sellainen!), mutta jos uskonto kerran kouluissa on (tästäkin olen jotain mieltä), opetettaviin uskontoihin tulisi suhtautua tasa-arvoisesti.

Valtio kouluttaa pappeja ja opettajia vain kristinuskon tarpeisiin. Miksei vaikkapa Helsingin yliopistosta löydy islamilaisen teologian professoria? Tällainen oppituoli tasapainottaisi pitkällä tähtäimellä islamin opetusta myös peruskoulussa.


Islamin opetukseen liittyviä ongelmia on käsitellyt Suaad Onniselkä kirjoituksessaan ”Islamin opetus kouluissa” teoksessa Mitä muslimit tarkoittavat? (Savukeidas 2011)