Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Ainakin 75 tapaa päätyä tutkijaksi

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 29.8.2012 17:08

Parin viime viikon aikana uudet yliopisto-opiskelijat ovat aloitelleet urakkaansa. Heistä osa tulee jättämään opintonsa kesken, osa tyytyy alempaan korkeakoulututkintoon, osa saa valmiiksi ylemmän korkeakoulututkinnon ja osa jatkaa opintojaan vielä sen jälkeenkin.

Jatko-opiskelijoiden valintakäytäntöjä on varmasti yhtä monta kuin yliopistoilla yhteensä laitoksia. Joissakin paikoissa jatko-opiskelijaksi hyväksytään vain korkeiden arvosanojen perusteella. Toisissa arvosanoja ei edes kysellä, vaan opiskelija jatkaa luontevasti graduprojektiaan samassa tutkimusryhmässä väitöskirjaksi saakka. Käytännöt ovat kirjavat.

Perusoikeustutkija Matti Muukkonen kyseenalaistaa Helsingin Sanomissa jatko-opiskelijoiden valintaperusteet. Hänen mukaansaopiskelijan perustuslaillinen oikeus kykyjensä mukaiseen koulutukseen ei ehkä toteudu niissä yliopistoissa, joissa jatko-opintojen kelpoisuusehtona käytetään esimerkiksi pro gradu -tutkielman tiettyä arvosanaa tai kielikokeen läpäisemistä”.

Muukkosen mielestä opiskelijoita ei saisi rankata pois silläkään perusteella, mitä he haluavat tutkia. Sellainen olisi tieteenvapauden vastaista. Jos opiskelijan tarvitsemia laitteistoja ei esimerkiksi ole tarjolla, hänelle ei kuitenkaan löydy väitöskirjantekopaikkaa.

Muukkosen mielestä tällaiset ongelmat hoituisivat kaikille yhteisellä valintakokeella, jolla testattaisiin muun muassa hakijoiden ”innovatiivisuutta”. Kokeesta selvinneet saisivat tehdä väitöskirjansa siinä yliopistossa, joka heidän tarkoituksiinsa parhaiten soveltuu.

Esimerkiksi omalle alalleni, molekyylibiologiaan, kyseinen malli soveltuisi jokseenkin huonosti. Moni tekee saman tutkimuksen äärellä ensin gradun, sitten väitöskirjan. Pidän hyvänä sitä, että opiskelijat kiinnittyvät tulevaan väitöskirjantekopaikkaansa jo perustutkintovaiheessa. Gradu on vasta alkusoittoa väitöskirjalle. Olisiko tiettyyn paikkaan mahdollista päästä yhteisen valintakokeen jälkeenkin?

Toisaalta juuri luonnontieteissä väitöskirjat tehdään yleensä tutkimusryhmissä eikä tutkimusasetelmaa välttämättä päätä aloitteleva jatko-opiskelija, vaan tekijäänsä odottava aihe on muotoutunut tutkimusryhmän aiemman työskentelyn ohessa. Muukkosen suunnitelmat sisältävät sen ajatuksen, että väitöskirjan tekijä yksin on vastuussa tutkimussuunnitelmasta.

Joka tapauksessa on hyvä, että aihe herättää edes hieman keskustelua. Tavat, jolla ihmiset päätyvät väitöskirjantekijöiksi, ovat eri aloilla ja eri yliopistoissa varsin erilaisia eivätkä varmastikaan aina parhaita mahdollisia.


American Scientist keräsi nimekkäiltä tieteentekijöiltä syitä ryhtyä tutkijaksi. Kaikkiaan 75 mietelmän seassa utelias suhtautuminen maailmaan ja luonnon ihaileminen nousevat useasti esiin.

Jane Goodallin syy ryhtyä tutkijaksi oli silkka ”uteliaisuus”, eläintieteen professori George A. Bartholomew puolestaan oli päättänyt ruveta eläintieteilijäksi 13-vuotiaana, koska hän ajatteli olevan kiehtovaa matkustella kaukaisiin paikkoihin ja tutkia eksoottisia eläimiä. ”Ja olin oikeassa – niin olikin.”

Toivottavasti innostus saa edelleen pysyä yhtenä syynä tutkijaksi ryhtymiseen eikä uravalintaa hankaloiteta turhan kaavamaisella valintaprosessilla.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Ihmettelin miksi gradu ei kelpaa näytöksi osaamisesta? Pelkääköhän Muukkonen etteivät pro gradu -töiden arvostelut ole keskenään tasa-arvoisia, minkä vuoksi yhtenäinen koe olisi otettava käyttöön oikeusturvan takeeksi. Itse näkisin kuitenkin että graduihin tulisi panostaa, niin että niitä voitaisin pitää luotettavina näytteinä opista ja osaamisesta.
Toisaalta oli ilahtunut Muukkosen kommenteista. Viime aikoina etenkin kiristynyt taloustilanne on vaikeuttanut jatko-opintoihin pääsemistä. Mm. humanistisilla aloilla vaaditaan, että työn ohjaajat ovat laitoksen henkilökuntaa, eikä esimerkiksi ”ulkopuolinen” tutkimusryhmän johtaja. Tämä rajaa harmittavasti tutkimuksenteon mahdollisuuksia, monitieteellisyyspyrkimyksistä nyt puhumattakaan.

Yksi ei niin toivottava, vaikkakin realistinen ja ehkä yleinenkin motivaatio päätyä jatko-opiskelijaksi on se, että kun muutakaan työpaikkaa ei ole tarjolla ja ruokaa pitää perheelle hankkia ja velan lyhennykset maksaa jne jne. Ohjaajalle sitten riittää kun teeskentelee olevansa kiinnostunut tieteellisestä jatkotutkimuksesta. Jos perheessä on vielä ns. paremmin ansaitseva puoliso, niin sitä suuremmalla syyllä. Jatko-opiskelijan palkat kun ovat mitä ovat, toimistoapulaisen tasoa.

Tuossa optiossa ikävä puoli on se, että siinä kulutetaan opiskelijan itsensä ja ohjaajan resursseja turhaan. Into opiskeluun voi tosin syttyä, mutta huonon motivaation opiskelijat eivät välttämättä saa tuloksia aikaan.

Toinen epäkohta on tämä nykyinen julkaisutehtailu isoissa tutkimusryhmissä. Julkaisuja tehdään sen takia, että saadaan suorituksia ja rahoitusta. Laatu laskee väistämättä ja review-toiminnan laatu myös. Jonka joutuu joka tapauksessa tekemään ihan talkootyönä, omalla ajalla käytännössä.

Ensinnäkin haluan kiittää blogistia kiinnostuksesta tutkimustani kohtaan. Edilexissä julkaisemassani artikkelissa (Jatko-opiskelijaksi ottamisesta) on toki käsitelty muitakin teemoja, kuin niitä mitkä STT nosti alkuperäiseen juttuunsa. Toki lainopillisen tutkimuksen harjoittana juuri tuo kritiikki nousee keskiöön. Alkuperäinen ideani on kuitenkin arvioida gradu-perusteen perustuslainmukaisuutta. Tällöin äittämättä esiin nousee perustuslain 80.1 §:n vaatimus käytännössä kirjoittaa jatkotutkintojen kelpoisuusvaatimukset eduskuntatasoiseen lakiin huolimatta siitä, että yliopistoilla on itsehallinto. Näin ollen ensisijaisesti lainopillinen kritiikkini kohdistuu siihen, että tällaista kelpoisuusehtoa käytetään, vaikka sitä ei laista löydy.

En näkisi asiassa välttämättä niin suurta ongelmaa, jos graduarvosanoja käytettäisiin yhdenä ennakolta vahvistettuna valintaperusteena. Tällöinkään sen painoarvo ei saisi olla mahdottoman suuri, kun huomioidaan nykyisen pitkäaikaisen koulutuspolitiikkamme metaideologia, jonka mukaan ”vääristä valinnoista” ei saisi joutua kärsimään tulevaisuudessa. Koko kansan elinikäisen oppimisen ja sivistyksen malliin kun on nimenomaan kuulunut se, että vaikka joskus olisi epäonnistunut (esim. perusopetuksen päättötodistuksessa, ylioppilaskirjoituksissa tai gradussa), ei se saisi olla este tulevaisuudessa koulutuksen hankkimiselle. Tämän vuoksi on pyritty koulutusjärjestelmään, jossa voimme pomppia eri reittejä kohti korkeimpia koulutuksen asteita. Näin ollen pitäisin selvänä kurssinmuutoksena myös sitä, mikäli graduarvosanojen perustuslainmukaisuus toteuteaan muuttamalla lakia siten, että sinne kirjattaisiin mahdollisuus käyttää graduarvosanoja nimenomaan kelpoisuusehtoina. Lisäksi graduarvosanojen käyttämisessä pitää muistaa se, että mikäli gradun ja jatko-opiskelijoiden aloittamisen välillä on kulunut paljon aikaa (vuosia), voi gradun arvosanan tosiasiallinen merkitys jatko-opintojen laadulle positiivisessa tai negatiivisessa mielessä olla vaihteleva. Se on kuitenkin aikalailla eri maailma.

Blogisti otti kantaa myös yksilö/ryhmätyö-malliin. On totta, että omastakin taustasta johtuen varmaan esitieto tutkimuksessani ja siitä johtuva viritys on nimenomaan yksilökeskeinen. Mutta niin on järjestelmäkin. Perusoikeus (perustuslaki 16.2 §) on yksilölähtöinen, samoin yliopistolain valinta. Ei lainsäädäntömme lähde siitä, että jatko-opinto-oikeuksia myönnetään ryhmille, vaan yksittäisille henkilöille. Toki tuo on myös totuus, mutta se on meidän jo väitelleiden ihmisten totuus. Emme me ole jääneet rannalla siksi, että jollain yliopistolla/laitoksella/professorilla on ollut strategisia linjauksia tai omien intressien perusteella tehtyjä laitehankintoja, jotka ohjaavat tulevien jatko-opiskelijoiden valintaa. Tätä jokaisen perustuslaillista oikeutta olen halunnut puolustaa.

Matti Muukkonen

Näitä luetaan juuri nyt