Ainakin 75 tapaa päätyä tutkijaksi
Parin viime viikon aikana uudet yliopisto-opiskelijat ovat aloitelleet urakkaansa. Heistä osa tulee jättämään opintonsa kesken, osa tyytyy alempaan korkeakoulututkintoon, osa saa valmiiksi ylemmän korkeakoulututkinnon ja osa jatkaa opintojaan vielä sen jälkeenkin.
Jatko-opiskelijoiden valintakäytäntöjä on varmasti yhtä monta kuin yliopistoilla yhteensä laitoksia. Joissakin paikoissa jatko-opiskelijaksi hyväksytään vain korkeiden arvosanojen perusteella. Toisissa arvosanoja ei edes kysellä, vaan opiskelija jatkaa luontevasti graduprojektiaan samassa tutkimusryhmässä väitöskirjaksi saakka. Käytännöt ovat kirjavat.
Perusoikeustutkija Matti Muukkonen kyseenalaistaa Helsingin Sanomissa jatko-opiskelijoiden valintaperusteet. Hänen mukaansa ”opiskelijan perustuslaillinen oikeus kykyjensä mukaiseen koulutukseen ei ehkä toteudu niissä yliopistoissa, joissa jatko-opintojen kelpoisuusehtona käytetään esimerkiksi pro gradu -tutkielman tiettyä arvosanaa tai kielikokeen läpäisemistä”.
Muukkosen mielestä opiskelijoita ei saisi rankata pois silläkään perusteella, mitä he haluavat tutkia. Sellainen olisi tieteenvapauden vastaista. Jos opiskelijan tarvitsemia laitteistoja ei esimerkiksi ole tarjolla, hänelle ei kuitenkaan löydy väitöskirjantekopaikkaa.
Muukkosen mielestä tällaiset ongelmat hoituisivat kaikille yhteisellä valintakokeella, jolla testattaisiin muun muassa hakijoiden ”innovatiivisuutta”. Kokeesta selvinneet saisivat tehdä väitöskirjansa siinä yliopistossa, joka heidän tarkoituksiinsa parhaiten soveltuu.
Esimerkiksi omalle alalleni, molekyylibiologiaan, kyseinen malli soveltuisi jokseenkin huonosti. Moni tekee saman tutkimuksen äärellä ensin gradun, sitten väitöskirjan. Pidän hyvänä sitä, että opiskelijat kiinnittyvät tulevaan väitöskirjantekopaikkaansa jo perustutkintovaiheessa. Gradu on vasta alkusoittoa väitöskirjalle. Olisiko tiettyyn paikkaan mahdollista päästä yhteisen valintakokeen jälkeenkin?
Toisaalta juuri luonnontieteissä väitöskirjat tehdään yleensä tutkimusryhmissä eikä tutkimusasetelmaa välttämättä päätä aloitteleva jatko-opiskelija, vaan tekijäänsä odottava aihe on muotoutunut tutkimusryhmän aiemman työskentelyn ohessa. Muukkosen suunnitelmat sisältävät sen ajatuksen, että väitöskirjan tekijä yksin on vastuussa tutkimussuunnitelmasta.
Joka tapauksessa on hyvä, että aihe herättää edes hieman keskustelua. Tavat, jolla ihmiset päätyvät väitöskirjantekijöiksi, ovat eri aloilla ja eri yliopistoissa varsin erilaisia eivätkä varmastikaan aina parhaita mahdollisia.
American Scientist keräsi nimekkäiltä tieteentekijöiltä syitä ryhtyä tutkijaksi. Kaikkiaan 75 mietelmän seassa utelias suhtautuminen maailmaan ja luonnon ihaileminen nousevat useasti esiin.
Jane Goodallin syy ryhtyä tutkijaksi oli silkka ”uteliaisuus”, eläintieteen professori George A. Bartholomew puolestaan oli päättänyt ruveta eläintieteilijäksi 13-vuotiaana, koska hän ajatteli olevan kiehtovaa matkustella kaukaisiin paikkoihin ja tutkia eksoottisia eläimiä. ”Ja olin oikeassa – niin olikin.”
Toivottavasti innostus saa edelleen pysyä yhtenä syynä tutkijaksi ryhtymiseen eikä uravalintaa hankaloiteta turhan kaavamaisella valintaprosessilla.