Aina löytyy tilaa uudelle hyvälle susikirjalle
Susikeskustelu on vellonut vilkkaana koko syksyn ja kevään. Keskustelua on käyty eri medioiden kautta ja monenlaisilla tasoilla. Laatukin on vaihdellut.
Kaikkein tulisieluisin ja kiivain susikeskustelu jäi toivottavasti jo taakse. Nyt voisi olla rauhallisten, punnittujen ja ennen kaikkea asiapitoisten puheenvuorojen aika.
Alkaa nimittäin tulla kiire: Savon Sanomat kertoi pari päivää sitten, että salametsästettyjen susien vuotuiseksi määräksi arvioidaan noin 50 yksilöä. Nykyiselle alle 150 suden kannalle se on valtava määrä.
Yksi uusi puheenvuoro keskusteluun ilmestyi juuri äskettäin Maahenki-kustantamolta: biologi Mervi Laaksosen tietokirja Susi. Laaksonen on toiminut Luonto-Liiton susiryhmässä ja asuu susialueella Kainuussa.
Sudesta on kirjoitettu paljon. Kotimaisia asiantuntijoita ja tietokirjailijoita löytyy niin runsaasti, että käännöksiin susiaiheessa ei ole juuri tarvinnut sortua. Suden biologisesta olemuksesta on kirjoittanut muun muassa Erkki Pulliainen, suomalaisten historiallisesta suhteesta suteen Antti Lappalainen sekä susisuhteen etiikasta Leena Vilkka.
Onko uusille susikirjoille siis tilaa Suomessa? Hyville kirjoille on aina. Uusi tietokirja voi paitsi tarjota tuoretta tietoa sekä vanhaa uudella tavalla ryhmiteltynä, myös esitellä kokonaan uusia näkökulmia asiaan. Ehkä joitain osa-alueita on aiemmin käsitelty turhan huolimattomasti tai pintapuolisesti.
Mikä siis on Mervi Laaksosen kirjan ”kärki” ja kenelle teos on tarkoitettu? Kirja lähtee liikkeelle suden perusbiologiasta ja -ekologiasta. Elintavat käsitellään monipuolisesti.
Erityistä huomiota on kiinnitetty elintapojen vaihtelun kuvailuun eri alueilla ja elinympäristöissä. Susi onkin varsin joustava eläin, joka on sopeutunut käyttämään monenlaisia resursseja ympäristöstä riippuen.
Susi sopii siis perusteokseksi kaikille sudesta ja sen elintavoista kiinnostuneille.
Suden ekologian ja etologian lisäksi Laaksonen esittelee ihmisen ja suden suhdetta: pelkoa, metsästystä, vainoa, suojelua ja sutta koskevaa lainsäädäntöä.
Susi-kirjan toinen kärki onkin sen ajankohtaisuudessa. Tekstissä esiintyy usein termi ”susikiista”, jolla viitataan ajoittaisiin konflikteihin susikannan koon oikeellisuudesta ja suden ”oikeuksista”.
”Joidenkin mielestä susia on liikaa ja joidenkin mielestä ei”, Laaksonen tiivistää.
Suteen liittyvien konfliktien mukanaolo kirjassa on ehdottoman perusteltua. Suden nykyisyys on sitä, että lajin esiintyminen tuottaa monenlaisia konflikteja.
Silti Laaksosen kirjassa ajankohtaisuus jää hieman pintapuoliseksi – ja joskus jopa hienoiseksi sanahelinäksi. Esimerkiksi tieteellisen tiedon ja ”paikallisen tiedon” (eli käytännössä ihmisten omien kokemusten) ristiriita mainitaan ja molempien elementtien tärkeyttä korostetaan, mutta näiden tietolajien perustavanlaatuisia eroja ja niiden pohjalta vedettäviä johtopäätöksiä ei sen enempää käsitellä.
Toisaalta esimerkiksi suden aiheuttamiin koiravahinkoihin Laaksonen keskittyy kiitettävän perinpohjaisesti ja monelta kantilta.
Susi on näyttävä kirja. Hannu Hutun kuvat ovat saaneet arvoisensa tilan. Kirjasta voi nauttia myös pelkkien kuvien kautta.
Näyttävyydellä on kääntöpuolensa. Kirjan suuruus ja nelivärikuvitus nostaa myös hinnan korkeaksi. Jos Susi on tarkoitettu nimenomaan puheenvuoroksi ajankohtaiseen keskusteluun, ulkoasu (ja hinta) on väärä. Pamflettimaisuudella olisi puolensa.
Nykyisellä ulkoasulla Susi julistaa olevansa alan perusteos, kerran elämässä tehtävä hankinta. Sellainen se toki voi ollakin, mutta seurauksena teoksen puheenvuoromaisuus kärsii.
Kaikkea ei voi saada, ja kirjan ulkoasua koskevat päätökset ohjaavat osaltaan sitä, millaiselle lukijakunnalle ja millaisiin tarpeisiin kirja päätyy.
Kaiken kaikkiaan Mervi Laaksosen Susi on mietitysti koottu ja sujuva lisä suomalaiseen petokirjallisuuteen. Sen vahvuus on nimenomaan monipuolisuus: susi ei ole pelkkä biologinen eläin, vaan myös olento, jota pelätään, inhotaan, suojellaan ja ihaillaan.
