Onko saimaannorpan tulevaisuus apukinoskuutissa?
Metsähallitus tiedotti äsken, että saimaannorpat saivat tänä keväänä tarkistuslaskentojen mukaan 58 poikasta. Olen iloinen, mutta varsin yllättynyt tiedosta. Syntyneiden kuuttien lukumäärä on muiden talvien tulokseen verrattuna oikein hyvä.
Miksi yllätyin? Saimaan talvi oli lumeton, eikä luonto siis tarjonnut norpille mahdollisuuksia normaaliin pesintään. Saimaannorppa synnyttää poikasensa jäälle mutta lumiluolaan. Ennen synnytystä emo kaivaa pesän avannon yläpuolelle lumikinokseen. Jos kinoksia ei ole, norppa synnyttää avojäälle, mutta kuuttien selviytymismahdollisuudet vähenevät silloin huomattavasti.
Ihminen onneksi keksii keinot. Pari viikkoa ennen norpan pesimisaikaa vapaaehtoiset kävivät kolaamassa 241 lumikinosta Saimaan jäille. Apukinokset sijoitettiin ennestään tunnetuille pesäpaikoille. Lunta on jäällä sen verran, että kinoksia pystyttiin tekemään.
Vapaaehtoisten urakka kannatti. Syntyneistä 58 kuutista 56 syntyi nimenomaan apukinoksiin.
Kun alun perin kuulin kolaussuunnitelmista Saimaalla, suhtauduin projektiin varsin epäillen. Epäilykseni suuntautuivat ehkä ennen kaikkea kinoksen laatuun: normaalioloissa saimaannorpalla on aikaa rakennella lumiluolaansa – ja lumella aikaa pehmetä, jäätyä ja muodostaa kestävä pesä vähitellen. Pesän toimivuuden kannalta pienetkin yksityiskohdat voivat olla tärkeitä.
Epäilin siis sitä, voiko nopeasti kokoonkolattu lumikasa toimia pesänteon kannalta samoin kuin viikkoja, ehkä pari kuukauttakin paikalla ollut sään ja norpan muovaama kinos. Talkooväki otti kyllä ongelman huomioon: kinoksista koottiin suurikokoisia ja lumi tallottiin niihin tiiviiksi. Toisaalta mietin, häiriintyvätkö norpat ihmisten puuhasteluista pesäpaikoilla ja jättävätkin poikimissuunnitelmat sikseen.
Olin epäilyksini väärässä. Pesät kestivät ja norpat hyväksyivät ne. Suomen kieleen syntyi aivan uusi sana: apukinoskuutti.
Mutta mikä hyöty apukinoksista on pitkällä tähtäimellä? Ovatko ne vain tekohengitystä, joka lykkää sukupuuttoon tuomitun eläinlajin vääjäämätöntä kohtaloa muutamalla vuodella? Joskus kuuluu pohdittavan, onko ihmisen järkevää panna resursseja sellaisen lajin suojeluun, joka ei selviäisi hengissä ilman mittavaa apua. Muistaakseni tällaista keskustelua on käyty ainakin isopandan kohdalla.
Saimaannorppa on kaikkiaan vaikeassa tilanteessa. Yksilöitä kuolee kalastajien verkkoihin, elintilaa syö ihmisen levittäytyminen Saimaan rannoille. Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma lumettoman talven uhka on vain yksi rikka lisää rokassa.
Jo saimaannorpan lähtökohdat ovat surkeat: eristäytyneellä, maantieteellisesti pienellä alueella elävät sisäsiittoiset pikkupopulaatiot ovat aina vaarassa hävitä. Yksittäinen huono talvi tai jokin äkillinen ympäristömuutos voi muuttaa elinolosuhteita niin, ettei laji kykene sopeutumaan niihin.
Saa nähdä, miten saimaannorpan pesimisen käy jatkossa. Apukinoksia voi tehdä niin kauan kuin jäällä on lunta. Mutta entä jos lunta ei ole lähimainkaan – tai entä jos jonain talvena Saimaa ei jäädy pesimäaikaan mennessä? Pesivätkö tulevaisuuden saimaannorpat lasikuitulautoilla?
Antakaa saimaannorpan mennä, sanoo moni pragmaattiseksi itsensä tunteva.
Vaan jos voimme auttaa yhtä lajia selviämään, miksi emme tekisi niin?
Yksi keinotekoisesti elossa pidettävä eläinlaji ei ole mitään kaikkien miljoonien lajien joukossa, jotka olemme ajamassa tai jo ajaneet sukupuuttoon.