Lapsi on näytön ääressä monella tapaa
Kuopukseni kiukutteli, koska kertolaskut eivät sujuneet. Aiemmin matematiikka oli ollut lapselle aina helppoa, nyt ongelma oli ehkä siinä, että ensimmäistä kertaa myös matematiikassa olisi kannattanut opetella asioita ulkoa.
Kaivoin koulukirjan takasivulta kertotaulut esiin ja käskin lapsen opetella. Hän ei suostunut, kiukuttelu jatkui, enkä itsekään ollut varma, millä tavalla opettelu olisi kannattanut aloittaa. Lopulta keksin etsiä netistä erilaisia kertolaskuja opettavia pelejä. Niihin lapsi suostui – ja alkoi tehdä niitä myös omatoimisesti seuraavina viikkoina.
Olenko huono äiti? Nykyajan lapsiahan syytetään liian paljosta ruudun äärellä istumisesta. Lapset liikkuvat vähemmän kuin ennen, lihovat, passivoituvat ja muuttuvat kärsimättömiksi. Ainakin tällaisia käsityksiä liikkuu paljon keskustelussa. Minäkin ohjasin lapsen koneelle sen sijaan, että olisin kannustanut nimenomaan kirjan pariin oppimaan.
New Scientistin sivuilla oli tärkeä kirjoitus lasten ruutuajasta. Kun puheenaiheena on lasten pelaaminen tai televisionkatselu, liian harvoin eritellään, mitä lapset todella tekevät.
Toimittaja Catherine de Lange muistuttaakin, ettei kaikkea näytön edessä vietettyä aikaa pitäisi missään nimessä summata yhteen.
Passiivinen television katsominen ei ole sama asia kuin pelin pelaaminen konsolilla tai tabletin kosketusnäytöllä. Edelleen kaikki televisio-ohjelmat eivät samanlaisia, kaikki pelit eivät ole samanlaisia – ja näytön kautta voi tehdä montaa muutakin asiaa kuin vain pelata tai katsella.
Itse tekniikka ei tarkoita mitään eikä alista millekään. Tekeminen ratkaisee.
De Lange mainitsee esimerkiksi brittitutkimuksen, jossa verrattiin 11 000 lapsen ruudun ääressä viettämää aikaa. Lapsilla, jotka olivat viisivuotiaina katselleet televisiota vähintään kolme tuntia päivässä, raportoitiin olevan kahta vuotta myöhemmin jonkin verran enemmän käytösongelmia kuin niillä, jotka katselivat televisiota alle tunnin. Mutta sama tuntimäärä pelaamiseen käytettynä ei ollut yhteydessä käytösongelmiin.
De Lange korostaa myös kosketusnäytön reaktiivisuutta lasta kannustavana tekijänä. Lapset, joilla on vaikeuksia lukemisessa, saattavat hyötyä paljonkin tablettien interaktiivisista e-kirja- tai lukemisenopettelusovelluksista.
Eihän lukemisen opettelu koneella tieteenkään ole mikään uusi juttu: suomalaistutkijoiden Ekapeliä on kehitelty vuosituhannen alusta saakka.
Myös Tiede-lehden toimittaja Mikko Puttonen on kirjoittanut lasten pelaamisesta. ”Eräs 16-vuotiaita amerikkalaisnuoria käsitellyt tutkimus ei löytänyt minkäänlaista haittaa pelaamisesta. Päinvastoin puuha yhdistyi monenlaisiin kivoihin asioihin. Pelaajien perhesuhteet olivat läheisempiä, koulunkäyntiin sitouduttiin tiiviimmin, mielenterveysongelmia oli vähemmän ja kaverisuhteet olivat toimivampia kuin nuorilla, jotka eivät pelanneet lainkaan”, hän kirjoittaa. Syy-seuraussuhteita näissä on toki vaikea määrittää.
Näytön ääressä viihtyminen on joka tapauksessa myös tulevaisuutta. Lapsi tulee tarvitsemaan erilaisia tietokoneita koko aikuiselämänsä, ja hänen on tärkeä oppia käyttämään niitä. Lukutaito on tärkeää, kosketusnäytön käyttö on tärkeää.
Minun lapsuudessani aikuiset varoittelivat vielä liian lukemisen huonoista puolista. Mistähän lastemme sukupolvi aikanaan varoittaa omia lapsiaan?
Vaikka vääränlainen pelaaminen – sellainen joka alkaa häiritä muuta elämää ja olemista – on ehdottomasti huono asia, ehkä kannattaa miettiä myös tilannetta, jossa lasta eivät tietokoneet kiinnosta lainkaan. Jääkö lapsi paitsi jostain?
Itselleni lasten pelaamisessa on tärkeää tasapaino. Pelaamisen vastapainoksi täytyy olla urheiluharrastuksia, ulkoilua, rauhallista lukemista ja piirtämistä. Pelien ikärajoista pidän ehdottomasti kiinni, ja yritän myös silloin tällöin kysellä lapsilta, onko heidän kaveripiiriinsä päässyt eksymään täysi-ikäisille tarkoitettuja väkivaltapelejä. Kaikkina päivinä ei saa pelata, ja muutenkin laitteet menevät kiinni tarpeeksi aikaisin ennen nukkumaanmenoa. Koneen kanssa ei jäädä suljetun oven taakse.
Lasten pelaamisessa itseäni miellyttää esimerkiksi se, että kaksi muuten paljon nahistelevaa poikaa tekee pelissä yhteistyötä keskenään. Moni peli vaatii pitkäjänteisyyttä, työtä tavoitteen eteen, nopeaa ongelmanratkaisua, hyvää lähimuistia sekä niin vikkeliä sormia, etteivät omat nakkini sellaiseen edes pystyisi.
Hyviä taitoja kaikki.