Voisiko valeuutisia vastaan rokottaa?
Kuinka saada tutkittu tieto esiin kaiken valheellisen ja vääristellyn informaation seasta? Tätä miettivät erityisesti tutkijat ja tiedeviestijät, vaikka ongelma tietenkin koskettaa koko yhteiskuntaa.
Päivittäistä somevirtaa seuratessa tulee tunne, että oli maailman tapahtuma mikä tahansa, uutisten seassa alkaa saman tien virrata salaliittoteorioita, vähättelyä ja kiistämistä.
Esimerkiksi tällä hetkellä liikkeellä on kaikenlaisia väitteitä koronavirusepidemiaan ja sen alkuperään liittyen. Vuosia pinnalla ollut esimerkki taas löytyy helposti ilmastonmuutoksesta.
Kotimaassa mielenkiintoinen tapaus puolestaan on susiin liittyvä disinformaatio. Suurpetoja tutkivat tahot kuten Luke joutuvat jatkuvasti vastaamaan mitä hämärimpiin väitteisiin esimerkiksi susien tarhaamisesta tai siirtämisistä.
Ylipäätään keskustelu ajankohtaisista aiheista on nopeasti täynnä keskenään sen verran ristiriitaisia väitteitä, että valveutuneenkin lukijan mielen valtaa hämmennys.
Disinformaation levittämisen motiivina usein onkin nimenomaan keskustelun hämmentäminen ja siten edelleen totuuden hämärtäminen. Tällaisessa ilmapiirissä tutkijoiden on vaikea saada viestiään läpi: Tutkimustieto hukkuu kohinaan, eikä hämmennyksen valtaama yleisö pysty enää erottelemaan luotettavaa tietoa muusta.
Faktojen näennäinen ristiriita myös karkottaa maallikoita keskustelusta. Miksi edes kiinnostua asiasta, kun yhteisymmärrystä ei näytä löytyvän?
Kuinka sitten taistella valetietoa ja keskustelun hämärtämistä vastaan? Yhdenlaisen ehdotuksen esittävät tutkijat Stephan Lewandowsky ja John Hunter Conversation-verkkolehdessä. Lewandowsky edustaa kognitiivista psykologiaa ja Hunter arktista merentutkimusta. He käyttävät kirjoituksessaan esimerkkinä Australian maastopaloista levitettyä disinformaatiota, mutta ehdotukset ovat yleistettävissä muihinkin aiheisiin.
Lewandowsky ja Hunter ehdottavat, että yhteiskunta pitäisi ikään kuin rokottaa disinformaatiota vastaan.
Rokottamisella he tarkoittavat sitä, että yleisön pitää kuulla etukäteen, millaista disinformaatiota aiheesta on todennäköisesti tulossa. Metodin toimimisesta on olemassa tutkimusnäyttöä. Kun ihmisille kerrotaan hyvissä ajoin, millaisia vääriä väitteitä aiheesta tullaan ehkä esittämään ja miksi ne eivät ole totta, he eivät myöskään usko niitä.
Lewandowsky ja Hunter korostavat, että toimiva ”rokottaminen” koostuu kahdesta asiasta: yleisöä täytyy ensinnäkin selvästi varoittaa, että disinformaatiota on tulossa, ja toisaalta odotettavissa olevat väitteet täytyy kumota.
Ongelmana valeuutisrokotteen kehittämisessä on tietenkin ennakoinnin vaikeus. Tutkijoilta, tieteen instituutioilta ja tutkimuslaitoksilta tällainen toiminta vaatii todella ammattimaista keskustelun tuntemista.
Tieteen ympärillä vallitseva ilmapiiri on käynyt sellaiseksi, että ihmisille, jotka ymmärtävät valeuutisten ja muun disinformaation luonteen, alkaa olla kova kysyntä. Löytyykö heitä tarpeeksi?
Tiedeviestinnässä on pitkään keskitytty siihen, millä tavoin oma sisältö saadaan muovattua mielenkiintoiseksi ja ymmärrettäväksi. Viimeistään nyt pitäisi alkaa huomioida myös se, millaista on muiden tahojen levittämä sisältö ja kuinka sen mahdollisia haittavaikutuksia saisi ehkäistyä.