Tutkijalle apurahan anelu on vielä kauheampaa kuin kirjailijalle
Biologi ja tietokirjailija Tuomas Aivelo pohti blogissaan apuraharumban vaikutuksia tutkijaan: ”Huomaan helposti itsestäni kyynistymisen. Jos en ole saanut rahoitusta, apurahan saajien listaa selatessani pohdin, että miten tuokin tuossa on muka minua ennemmin ansainnut rahoituksen. Jos saan kilpaillun rahoituksen, ajattelen, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan itselleni rahoituksen monien paljon parempien tutkijoiden nenän edestä. Kun teen tutkimusta, pelkään, että saanko tuloksia, jotka ovat saamani tutkimusrahoituksen arvoisia”, Aivelo kirjoittaa.
Myös kirjailijoiden parissa on viime aikoina puhuttu apurahoista ehkäpä tavallista vilkkaammin. Yksi keskustelun herättäjä on ollut Antti Nylénin esseekirja Häviö, jossa Nylén pohtii kirjailijantyön todellisuutta. Hän on ennenkin puhunut taiteilijoiden apurahoituksesta ”kerjäämisenä”, ja suuri osa kirjailijoista todella kokee apurahojen jatkuvan hakemisen nöyryyttävänä.
Oma ammatti ei tunnu yhteiskunnan arvostamalta työltä, kun rahaa joutuu erikseen pyytämään. Pahimmillaan rahoitus on vain muutaman kuukauden mittaista, ja siksi hakemuksia tulee tehtailtua vuoden mittaan useita, helposti jopa kymmenkunta.
Käytännössä pisin rahoitusmuoto kirjailijalle on valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha, mutta esimerkiksi tänä vuonna se myönnettiin vain seitsemälle hakijalle.
Haluaisin kuitenkin omalla tavallani lohduttaa kirjailijoita: kärsimyksemme eivät ole mitään verrattuna tutkijoiden apurahakyykytykseen.
Tässä muutama syy, miksi kirjailijoilla on oikeastaan aika helpot oltavat:
1) Tutkijalle hakeminen on monin verroin työläämpää. Tieteen puolella apurahahakemukset ovat yksiselitteisesti työläämpiä kuin kirjallisuuden puolella. Kirjailijoita kannustetaan kirjoittamaan tiivis hakemus, ja puolen liuskan mittaisella työsuunnitelmalla voi hyvinkin saada rahoituksen. (Itse en niin tiiviiseen muotoon pysty enkä oikein haluakaan.)
Tutkijan täytyy perustella hankkeensa tieteellinen pohja ja uskottavuus, avata yhteistyökuvionsa ja menetelmänsä, rakentaa budjetti, kerätä kanssatutkijoidensa ansio- ja julkaisuluettelot, ja kuten Tuomas Aivelo kertoo blogissaan, hakijalta saatetaan vaatia myös ”tutkimusaineiston hallintasuunnitelma” tai ”tutkimusaineiston turvallisuussuunnitelma”. Tieteenalasta ja tutkimusaiheesta riippuen saatetaan tarvita eettisen toimikunnan lausunto, ja moni rahoittaja haluaa nykyään myös viestintä- tai vaikuttavuussuunnitelman.
Tutkijalle hakemuksen tekeminen tarkoittaa viikkojenkin täyspäiväistä työskentelyä. Kirjailija selviää puolen päivän työskentelyllä.
2) Tutkimusrahoituksen alkuperä eriarvoistaa tutkijoita. Tämä harmitti minua oman lyhyeksi jääneen tutkijanurani aikana, ja valitettavasti edistystä ei ole tapahtunut. Korkeakouluissa tutkimustyötään tekevät rinnakkain niin viranhaltijat kuin erilaisista ulkopuolisista lähteistä rahoituksensa saavat. On täysin normaalia, että jopa samassa tutkimusryhmässä työskentelevien tutkijoiden rahoitus on peräisin eri lähteistä.
Tutkijat tekevät samaa työtä, mutta ovat monella tapaa eriarvoisessa asemassa: Toiset ovat oikeutettuja vaikkapa työterveyshuoltoon ja heidät kutsutaan henkilöstön virkistyspäiviin ja kokouksiin. Loput eivät. Minulle selvisi juuri Twitterin kautta, että joissain yliopistoissa apurahatutkijat eivät saa edes nimeään ja kuvaansa kulkukorttiin – he ovat vain kasvotonta massaa.
Kirjailijat ovat tässä suhteessa samanarvoisia keskenään. Rahoituksen alkuperä ei aiheuta eriarvoista kohtelua. Tämä onkin yksi syy, miksi en kannata valtion maksamaa taiteilijapalkkaa. (Mutta ei ollenkaan ainoa.)
3) Kirjailijan ei tarvitse kantaa vastuuta muiden kirjailijoiden rahoista.
Tieteen puolella apurahaa haetaan usein kokonaiselle tutkimusryhmälle: tutkimusryhmän johtaja hakee siis rahaa paitsi itselleen, myös väitöskirjantekijöille tai vaikkapa nuorelle post docille. Asetelma on ahdistava, sillä hakija joutuu vastuuseen muidenkin ihmisten urasta ja elannosta.
Kirjallisuudenkin puolella tehdään joskus yhteisiä projekteja, mutta useimmiten hakija hakee rahaa pelkästään itselleen. (Toisaalta kirjailija joutuu uransa alussakin hakemaan rahansa aina itse, kukaan ei tee sitä hänen puolestaan.)
*
Mitä yritän tällä sanoa? Ehkä ennen kaikkea haluan kiittää suomalaista taiteen rahoitusjärjestelmää. Meillä joka tapauksessa on paljon tahoja, jotka jakavat rahaa esimerkiksi kaunokirjailijoille, ja jos rahaa onnistuu saamaan, se tulee hankittua varsin pienellä vaivalla. Kiitos!
Tiedän myös kirjoittavani tätä ruusunpunaisten silmälasien läpi katsottuna: olen ollut onnekas apurahojen suhteen. Jos ensi vuodeksi ei olisi rahoitusta tiedossa ja olisin kirjoittanut vuoden varrella tuloksetta ne kymmenkunta hakemusta, teksti voisi olla varsin toisenlainen. Tämäkin bloggaus on siis syntynyt eriarvoisuudesta.
On tutkimusrahoituksessa toisaalta taiteen rahoitusta parempiakin puolia: pääsääntöisesti tutkijat saavat suurempia kuukausiapurahoja kuin taiteilijat, ja yleensä apurahoitus on pidempää kuin muutaman kuukauden mittaista.
Silti haluaisin kääntää valokeilan tutkimusrahoituksen suuntaan: se on minusta pahemmassa jamassa kuin taiteen rahoitus. On hämmentävää seurata, miten Suomessa todella jokaikinen tieteentekijä joutuu tekemään tutkimusta jatkuvasti katkolla olevan projektirahoituksen turvin.
Hyvän kirjan voi onnistua kirjoittamaan vuodessa, mutta erityisesti tukimusryhmässä tehtävä tieteellinen työ vaatii aivan toisenlaista pitkäjänteisyyttä ja pysyvyyttä.