Kun sialta irrotettiin aivot ja muita eettisiä epäilyksiä
Varoitus: tämä teksti on pitkä.
Pysähdyin pari päivää sitten erään uutisotsikon äärelle. ”Yhdysvaltalaistutkijat irrottivat sian aivot, ja ne jatkoivat toimintaansa 36 tuntia”, luin Helsingin Sanomista.
Otsikko sai minut voimaan pahoin. Sika on älykäs eläin, ja sitä verrataan kognitiivisilta kyvyiltään usein parivuotiaaseen ihmislapseen. Onko ihan ookoo pitää sellaisen eläimen aivot keinotekoisesti toiminnassa kehon ulkopuolella? Onko tarpeellista miettiä, onko se ookoo?
Onko aivojen irrottamisesta saatava hyöty niin suuri, että mitään eettistä ongelmaa ei edes synny? Mitä tutkijat tavoittelevat irrottamalla sialta aivot ja pitämällä ne “elossa”?
Entä pitäisikö näistä asioista puhua muutenkin kuin toteavien uutisotsikoiden muodossa?
*
Yliopisto-lehden numerossa 1/2018 oli oivallinen artikkeli tiedettä ja sen mahdollisuuksia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun puutteesta. Reetta Vairimaan kirjoittamaa Kansalaiset – mitä tahdotte tieteeltä? –juttua ei taida löytyä netistä, mutta etsikää ihmeessä lehti käsiinne.
Vairimaan artikkelissa pääsevät ääneen tutkijat, joiden tieteenala on nopeasti kehittyvä, mutta jotka ovat ihmetelleet, mikseivät tieteenalan kysymykset herätä yleistä keskustelua.
”Helsingin yliopiston kantasolukeskuksen johtaja, professori Timo Otonkoski on jo pitkään yrittänyt viritellä keskustelua tieteen uusista kysymyksistä. Se ei ole aivan helppoa. – Olen ihmetellyt, eivätkö nämä asiat hetkauta ketään.
Suomalaiset luottavat tutkijoihin, eivätkä uskonnolliset tunteet rajoita tutkimusta niin kuin monissa muissa maissa. Silti Otonkoski toivoisi, että yhteiskunnassa keskusteltaisiin enemmän tieteen etiikasta”, Vairimaa kirjoittaa.
Otonkosken oma ala, kantasolututkimus, on esimerkki tieteenalasta, joka pystyy hämmästyttäviin asioihin – ja jonka tulokset sinänsä ovatkin tiedeuutisten otsikoissa jatkuvasti.
Kantasolututkimuksen viimeaikaisia innovaatioita ovat muun muassa ihmisen ja sian kantasoluista kasvatetut kimeerialkiot. Kimeeri on olento, jolla on kahden (tai useamman) eri yksilön soluja, ja solut voivat siis olla peräisin myös eri lajeista. Kimeeritutkimuksen yhtenä tarkoituksena on saada aikaan sika, jonka tietyt sisäelimet olisivat ihmissoluista muodostuneita. Sioissa voisi siten kasvattaa varaosia ihmiselle.
Hurjankuuloisista otsikoista huolimatta keskustelua ei oikein tunnu syntyvän. Haluammeko me yhteiskuntana kasvattaa sikoja, joiden tehtävä on toimia elinpankkeina?
Voi hyvinkin olla, että haluamme, mutta pitäisikö aiheesta keskustella ennen kuin kimeerisikoja aletaan kasvattaa? Tieteen saavutuksia koskevalle keskustelulle on nimittäin tyypillistä, että se kulkee jälkijunassa, reagoi tutkijoiden jo tekemiin asioihin. Kun tieteen kehitystä on vaikea ennustaa, asioiden puiminen etukäteen ei aina onnistu. Lainsäädäntökin laahaa usein perässä.
*
Toisaalta tuntuu, että moni tutkijoiden aikaansaama asia on noussut esiin tieteis- tai kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa jo vuosikymmeniä sitten. Edgar Rice Burroughsin Marsissa asuva kirurgi Ras Thavas siirsi aivoja elävältä ihmiseltä toiselle (tai siis marsilaisiahan ne olivat). Rikkaat mutta raihnaiset ylimystön edustajat saattoivat ostaa itselleen uuden nuoren kehon.
Elinsiirtotekniikkakin kehittyy niin, että kohta ollaan Victor Frankensteinin taitotasolla.
Pelkoja siis tieteen kehitystä kohtaan on, on ollut vuosisatoja, mutta nyt, kun tiede etenee hurjin harppauksin, asiaa koskevaa keskustelua syntyy yllättävän vähän.
Moni pelko on tietenkin turha, mutta se ei tarkoita, etteikö eettistä keskustelua tarvittaisi. Klooniarmeijat eivät täytä maapalloa, mutta kloonaustekniikan kehittyminen on tuonut muunlaista eettistä huolta. Etelä-Koreassa lemmikkikoirien kloonauksesta on kasvanut bisnes, jonka koneistossa “kohdunvuokraajina” käytetyt narttukoirat kärsivät ja elävät kurjan elämän.
Usein nimenomaan eläimet saavat ensimmäisenä kokea tieteen kehityksen nahoissaan. Koe-eläinten käyttöä esimerkiksi kosmetiikkateollisuudessa on saatu vähennettyä merkittävästi, mutta tieteellisessä tutkimuksessa koe-eläimistä ei päästä eroon. Tiede pikemminkin kehittää koko ajan uusia menetelmiä eläinten manipulointiin. On CRISPR/Cas9-menetelmää geenien muokkaamiseksi, kimeeritekniikoita, vaikka mitä.
Bloggarikollegani Tuomas Aivelo arvosteli kolmisen vuotta sitten tapaa, jolla CRISPR/Cas9-geenimuokkausmenetelmän etiikasta ja mahdollisuuksista tuolloin keskusteltiin. Hänestä keskustelussa peloteltiin ja lupailtiin liikaa.
On totta, että keskustelu, silloin kun sitä syntyy, on usein väärinkäsitysten, utopististen lupausten ja täysin turhien pelkojen leimaamaa. Olen silti aavistuksen huolestuneempi tieteen kehityksen suunnasta kuin Aivelo. Ajattelen, että ongelmia ei useinkaan tuota uusi menetelmä sinänsä, vaan ongelmat ja eettisesti epäilyttävä alue syntyvät eräänlaisena sivutuotteena – vähän niin kuin koirien kloonausbisneksen yhteydessä.
Toisaalta on valehtelua väittää, ettei tieteen kehityksestä keskusteltaisi. Tässäkin tekstissä olen maininnut jo usean eri puheenvuoron: Yliopisto-lehden artikkeli, Tuomas Aivelon bloggaus ja siinä siteeratut Helsingin Sanomien ja Nature–lehden tekstit, Edgar Rice Burroughsin ja Mary Shelleyn romaanit ovat kaikki keskustelua aiheesta.
En ole varma, millaista keskustelua bloggauksen alussa mainittu professori Timo Otonkoski haluaa, mutta itse kaipaisin nykyistä laajempaa, mediassa näkyvää ja kansalaisiin saakka yltävää keskustelua, tiedeuutisten ohessa näkyvää keskustelua tutkimustulosten eettisistä ulottuvuuksista sekä poliittisten päättäjien aiheesta käymää keskustelua.
Ihannetilanne olisi, jos keskustelussa tutkijoiden ääni ja asiantuntemus pääsisivät esille, eri näkökulmat esitettäisiin maltillisesti ja vältettäisiin sekä raa’at yksinkertaistukset että liian vaikeatajuiset puheenvuorot. Saattaa tietenkin olla, että tällainen on yhtä utopistista kuin geenimuokkauksella aikaansaadut superihmiset.
Maltillinen keskustelu ja tutkijoiden osallistuminen siihen ehkäisisivät turhia pelkoja ja tarkentaisivat käsitystä siitä, mitä tutkimuksessa todella tehdään.
Palaan tässä kohtaa niihin irrotettuihin sian aivoihin: siteeraamani otsikko antaa aika vahvasti vaikutelman, että tutkijat ottivat elävän sian, irrottivat siltä aivot ja pitivät ne elossa. Siinäpä sika sitten ihmetteli 36 tunnin ajan, mihin se oli joutunut, kauhea kohtalo.
Oikeasti aivot olivat teurastamossa teurastetun sian, ja tutkijat saivat ne haltuunsa välittömästi teurastuksen jälkeen. He ovat vakuuttuneita siitä, ettei aivoissa ollut tietoisuutta vaan ne olivat syvän kooman kaltaisessa tilassa. Kaikkien tällaisten seikkojen on syytä tulla ilmi keskustelussa. Tiedejournalisminkin pitää olla huolellista.
*
Kaipaan myös tutkimusmaailman sisällä käytävän eettisen keskustelun voimistumista. Voi olla, että se jää minulta hieman pimentoon, koska en itse enää tee tutkijantöitä, mutta nähdäkseni se on edelleen yhtä vähäistä kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.
Väittelin itse vuonna 2005, ja nuorena tutkijana kiinnitin huomiota siihen, kuinka kiireinen biotieteellisen ja biolääketieteellisen maailma oli ja kuinka vähän varsinkin johtavilla tutkijoilla oli aikaa edes kiinnittää huomiota yleiseettisen keskustelun kaltaisiin ”epäolennaisiin” asioihin, saati sitten osallistua niihin.
Luennoilla keskusteltiin siitä, kuinka tehdään kuusiraajainen kana, kloonataan ihminen tai hedelmöitetään hamsterin munasolut ihmisen siittiöillä (vai olikohan se ihmisen munasolut hamsterin siittiöillä), mutta näiden tekniikoiden etiikasta ei keskusteltu. (Myönnän, valitsin esimerkit raflaavasti. Keskusteltiin paljon muustakin ja paljon tylsemmän kuuloisesta.)
Varsinainen tieteen etiikan opetus on ollut ja on edelleen hirveän vähäistä, ja se keskittyy enemmän käytännön kysymyksiin siitä, kuinka siteerataan oikein, kuinka haetaan tutkimuslupia tai kuinka vaikkapa määritellään, kuka saa nimensä tutkimusartikkelin kirjoittajien joukkoon. Isommat kysymykset tieteen suunnasta, eläinten kohtelusta, tutkijan yhteiskunnallisesta vastuusta ja etiikasta jäävät sivuun. Tutkijan näkökulmasta sellaiset aiheet ovat kaukaisia ja irti tutkimuksen arjesta.
Ei etiikkaa ole tietenkään unohdettu: Suomessa biotieteiden etiikkaa on tutkinut ja siitä on kirjoittanut esimerkiksi professori Matti Häyry, ja Heikki Saxénin vetämä Bioetiikan instituutti levittää tietoa ja edistää tutkimusta myös yllä luettelemistani aiheista.
Eettisiä kysymyksiä ei kuitenkaan pitäisi kokonaan ulkoistaa, vaan niitä pitäisi pohtia myös siellä, missä kyseistä tutkimusta oikeasti tehdään.
Silloin keskustelu ei myöskään kulkisi niin jälkijunassa, sillä tutkimusta tekevät ihmiset näkevät itse parhaiten, mihin suuntaan kyseinen tieteenala on menossa.
* * * Päivitys 1.5. klo 12.23: Yliopisto-lehden artikkeli, johon viittaan jutun alussa, löytyy tästä linkistä.