Pieni suomalainen tietokirjallisuus ja ison maailman haasteet
Bloggarikollegani Karo Hämäläinen ehtikin jo yleisesti esitellä kirjallisuuden viime vuoden myyntilukuja. Itse ajattelin nostaa esiin tietokirjallisuuden tilanteen: kustantajien neljännesvuositilastoista näkyy, että tietokirjallisuuden myynti laski viime vuonna 8,5 prosentilla.
(Kyseessä on siis yleinen tietokirjallisuus, ei oppikirjallisuus. Käsittääkseni oppikirjoja myytiin viime vuonna oikein hyvin lähinnä uudistuneiden opetussuunnitelmien takia.)
Miksi tietokirjallisuuden myynti laskee Suomessa?
Eräs todennäköinen syy on se, että ihmiset ostavat entistä enemmän kirjoja muilla kielillä, lähinnä englanniksi, ja suoraan ulkomailta. Itsekin ostan paljon tietokirjoja joko Amazonilta tai e-kirjoja ulkomaisten kustantajien nettisivustoilta. Ulkomaisia kirjaostoja ei tilastoida missään, joten niiden euromäärää on mahdoton laskea. Kirjoitan siis pitkälti mutu-pohjalta.
Voivatko suomalaiset kustantajat tehdä ilmiölle jotain? Eivät oikeastaan.
Suomalaisten kielitaito karttuu ja englanniksi lukeminen sujuu, ja tämä on tietenkin hyvä asia. Tiedon pitääkin levitä nopeasti. Verkkokaupoista tilaaminen lisääntyy sekin koko ajan, ja vaikka suomalaiset kirjakaupat yrittäisivät ottaa rahansa välistä tilaamalla hyllyilleen englanninkielisiä bestsellereitä, hintatietoinen suomalainen tilaa kirjan silti hyvin todennäköisesti netistä (eikä välttämättä osaa edes etsiä koko kirjaa suomalaisista kaupoista).
Estäisikö tietokirjamyynnin valumista ulkomaille se, että suomalaiset kustantamot ostaisivat ulkomaisten tietokirjojen käännösoikeuksia ja toisivat ne myyntiin kotimaisilla kielillä?
Tämä ei toimi kuin joidenkin kirjojen kohdalla. Kääntäminen vaatii väkisinkin aikansa, ja jos kyseessä on ajankohtainen, paljon keskustelua herättävä kirja, kielitaitoinen suomalainen ei halua odottaa.
Jos mahdollinen lukijakunta on suuri, suomentaminen toki kannattaa. Esimerkiksi Tammi ilmoitti äskettäin julkaisevansa Michael Wolffin kirjoittaman ja maailman mediassa paljon huomiota saaneen Fire And Fury – Inside The Trump White House -kirjan suomeksi alkukeväästä. Osa kirjasta kiinnostuneista suomalaisista on varmasti hankkinut sen jo käsiinsä alkuperäiskielellä, mutta suomennoksellekin löytyy epäilemättä paljon ostajia.
Ulkomailta tilataan kuitenkin paljon kirjoja, joiden lukijakunta Suomessa olisi niin pientä, ettei kääntäminen kannata. Itse olen tilannut viime aikoina Amazonilta muun muassa kuolemisen biologiaa sekä kauhukulttuuria käsitteleviä, melko akateemisia kirjoja (kuulostan varmaankin erityisen valoisalta luonteelta).
Olen valmis maksamaan tarvitsemistani kirjoista runsaastikin, mutta voi olla, että muita samoista kirjoista kiinnostuneita löytyisi Suomesta korkeintaan parikymmentä. Siksi ostoksiani ei kannata suomentaa, vaikka ihan mielellään lukisinkin kaiken mahdollisen suomen kielellä.
Kuitenkin ainoa asia, jolla voi ”taistella” englanninkielistä tietokirjallisuutta vastaan on se, että suomenkielisten tietokirjojen tarjonta pysyy niin monipuolisena, että kotimaisen kustanteen ostaminen todella tyydyttää tiedontarpeen. Kirjanostokiintiö pitää onnistua täyttämään nykyistä enemmän kotimaisilla tietoteoksilla. Pitäisi siis jaksaa kustantaa ja suomentaa vaikeatajuisiakin tiedekirjoja, vaikka potentiaalinen lukijakunta teokselle tuntuisi pieneltä.
Täytyy pitää huolta myös siitä, että lukijakunta löytää kirjat. Pyrin kyllä ostamaan myös kaikki suomeksi ilmestyneet kirjat kauhukulttuurista ja kuoleman biologiasta, kunhan vain kuulen niistä.
Viime vuosina on keskusteltu paljon kirjamyynnin ”kriisistä” tai suoranaisesta romahtamisesta. Ihan niin huonosti asiat eivät ollenkaan ole. Myynti on laskenut vuosia, muttei kuitenkaan romahtanut, ja silloin tällöin jonkin kirjallisuudenalan myyntikäyrä kääntyykin hetkellisesti nousuun.
Kirjamyynnin pienentymisen takana on minun käsittääkseni joitain ulkokirjallisia ilmiöitä, jotka eivät siis johdu lukemisen vähentymisestä vaan siitä, että ihmisten tapa saada kirjallisuutta käsiinsä on muuttunut. Tietokirjojen kohdalla tällainen on yllä kuvailemani tapa ostaa kirjat muulta kuin Suomesta. (Rehellisyyden nimissä: kirjojen lukemiseen käytetty aika on vähentynyt ainakin 1980-luvulta alkaen.)
Kaunokirjallisuuden myynnin laskua puolestaan selittää osaltaan kirjakerhojen toiminnan hiipuminen. Voi tietenkin ajatella, että kirjakerhot eivät kiinnosta, koska kirjat eivät kiinnosta, mutta itse veikkaisin, että takana on enemmänkin lukemismaun pirstaloituminen. Yhtenäiskulttuurin tuhosta puhutaan muutenkin. Se, että jokainen suomalainen saisi postitse kotiinsa täsmälleen saman kirjan, ei vain ole tätä aikaa.
Samasta asiasta voi kertoa se, että bestsellerien myyntiluvut ovat pudonneet huippuvuosista (ja toisaalta entisajan bestsellerit olivat usein juuri niitä kirjakerhojen kautta myytyjä kirjoja).
Kulttuuritarjonta monipuolistuu, yleisö fragmentoituu, Kalle Päätalo ei enää kiinnostaisi niin suurta joukkoa suomalaisia kuin aikoinaan kiinnosti.
Toisaalta kirjakauppojen määrä on vähentynyt ja vähenee edelleen. Ala ei houkuttele nuoria yrittäjiä, ja vanhojen eläköityessä kaupat lopettavat toimintansa. Kirjakaupat ovat edelleen olleet pääasiallisia kirjojen ostopaikkoja, ja jos kauppaan ei enää päädytä niin usein kuin ennen, myös kirjoja jää ostamatta. Päivittäistavarakauppojen kirjavalikoimat ovat edelleen varsin suppeita eivätkä ne korvaa monipuolista kirjakauppaa.
Kustantajien, kirjan tekijöiden ja kirjan myyjien pitää siis tulevina vuosina keksiä jotain katoavien kirjakauppojen ja kirjakerhojen tilalle. Kirjat pitää saada lukijoiden käsiin uusilla tavoilla.
Uskon kuitenkin, että itse kirjallisuus kiinnostaa, sen verran pöhinää sen ympärillä edelleen on. Ehkä ei ole vielä syytä puhua kriisistä.