Uskonnoton henkisyys on arvokasta sekin
3
MIN
Helsingin Sanomissa oli tänään pitkä ja mielenkiintoinen artikkeli uskontotieteen professori Terhi Utriaisesta. Mielenkiintoisuudesta ja Utriaisen lämpimästä ihmiskäsityksestä huolimatta koin tarvetta älähtää. Älähdän tässä.
Ehkä älähdyshaluni syynä ei kuitenkaan ole varsinaisesti mikään Utriaisen sanoma, vaan ylipäätään tapamme puhua henkisyydestä.
Mitä on henkisyys on? Siitä puhutaan paljon, ja sitä korostetaan jonkinlaisena ihmisen sisäsyntyisenä tarpeena. Henkisyys on keskustelussa hyvän ihmisen merkki. Huono ihminen on pinnallinen.
Harvoin kukaan kuitenkaan määrittelee henkisyyttä. Google tarjoaa henkisyyden selitykseksi vain erilaisia kovin ”henkisiä” sivustoja: on valonpolkua, kasvamista kohti henkeä yms. Wikipedia ei termiä tunne.
Olen päätellyt, että henkisyydellä tarkoitetaan tarvetta rauhoittumiseen, kiireettömyyteen ja kauneuden kokemiseen. Henkinen ihminen korostaa aineettomia arvoja, pyrkii olemaan rakastava ja hyväksyvä. Henkinen ihminen käyttää paljon aikaa ajatteluun ja merkityksen pohtimiseen. Henkinen ihminen näkee elämänsä arvon jossain muussa kuin arjen suorituksissa. Hienoja asioita kaikki.
Kuten Utriainenkin HS:n haastattelussa toteaa, henkisyys usein nostetaan uskonnollisen ihmisen ominaisuudeksi. Uskonto tuo automaattisesti henkisyyden mukanaan, mutta henkisyys ei silti ole kielenkäytössä uskonnollisuuden synonyymi.
Itsehän olen uskonnoton, jonkin sortin ateisti, ja olen tosiaan kokenut sen, että tällaisen ihmisen koetaan olevan materialistinen, kyyninen, negatiivinen, kylmä sekä sokea maailman kauneudelle. Kaikkea muuta kuin henkinen siis.
Ihmisiä on moneksi, enkä itse ajattele, että ihmisen maailmankatsomus määrittelisi esimerkiksi hänen persoonallisuuttaan tai suhdettaan toisiin ihmisiin. Turha silti kieltää, etten kokisi loukkaavana uskonnottomuuden yhdistämisen henkisyyden puutteeseen (sillä oletuksella, että olen ymmärtänyt henkisyyden määritelmän oikein).
Eikö työkseen kaunokirjallisuutta kirjoittava henkilö ole automaattisesti edes ihan pikkaisen henkinen?
Toisaalta koin Terhi Utriaisen haastattelun luettuani syyllisyyttä. ”Enkeleille juttelu voi kuulostaa ei-uskovan korvaan huvittavalta, mutta Utriaisen mielestä sille on turha naureskella”, jutussa korostetaan.
Naistenlehtiä lukieassani minä olen naureskellut (ja luultavasti naureskelen jatkossakin). Minusta aikuinen ihminen, joka perustaa arjen päätöksentekoaan sen varaan, mihin kokee enkelien varistaneen höyheniään, on ennen kaikkea epärationaalinen. Ajattelen, että henkisyys on ihmisessä aivan eri taso, ja ihminen voi olla rationaalinen arjen toimija sekä kauneutta ja rauhaa etsivä henkistyjä samaan aikaan.
Ehkä älähdykseni ydin on kuitenkin tässä: Miksi asia kovin usein esitetään niin päin, että henkisyyden luontevin muoto on uskonnollisuutta, new agea tai enkeliuskoa, ja henkisyyden etsiminen ympäröivän todellisuuden elementeistä, taiteesta tai luonnosta, on vain jonkinlaista korviketta ”enkelihenkisyydelle”?
Helsingin Sanomien haastattelussa Utriainenkin sanoo, että ”ateisti-termi kalskahtaa jyrkältä, joten moni ateistikin kertoo olevansa henkinen. Ateisti saattaa kuvailla henkisyytensä liittyvän esimerkiksi luontokokemuksiin”.
Minä pyrin käymään metsässä mahdollisimman usein. Olen varmaankin juuri sellainen ihminen, johon Utriainen yllä olevassa sitaatissa viittaa. Syksy on ollut kiireinen ja stressaava, ja tiedän kävelyn luonnossa tuovan mielenrauhaa. (Joudun etsimään sitä luonnosta, sillä en kykene näkemään enkeleitä.)
Eikö kuitenkin ole erityisen kunnioitettavaa löytää kauneuden, rauhan ja merkityksellisyyden kokemuksia juuri tästä olemassa olevasta maailmasta?
Pointtini: Kukin uskokoon vaikkapa enkeleihin, mutta ei latisteta uskonnotonta henkisyyttä muita henkisyyden tapoja huonommaksi.
Meillä on (toistaiseksi) upea elävä luonto, ehkäpä maailmankaikkeuden ainoa, ja taidetta, jota merkilliset ihmisaivot kokevat tarpeelliseksi tuottaa. Luonnon ja taiteen keskellä koettu henkisyys ei ole korvike millekään aidommalle ja paremmalle henkisyydelle.