380 kertaa Taivaan tähden
Tämä oli nyt tässä. Keväällä 2015 kirjoitin ensimmäisen blogitekstini Suomen Kuvalehden verkkosivuille, nyt on vuorossa viimeinen, järjestyksessään 380. kirjoitus. Tekstiä on kertynyt tuhdin tiiliskiviromaanin verran, asiasisällön saa jokainen lukija arvioida itse.
Monessa tekstissäni olen sättinyt mediaa leväperäisestä tiedeuutisoinnista. En missään vaiheessa kuvitellut, että kritiikkini muuttaisi mitään – eikä se ole muuttanutkaan. Edelleen etenkin tähtitieteeseen ja avaruustutkimuksen liittyvissä uutisissa faktat ovat vähän sinne päin tai eivät sinnepäinkään.
Mailit muunnetaan kilometreiksi kertoimella yksi, Aurinkokunta ja Linnunrata menevät sekaisin, meteoroidi, meteori ja meteoriitti tuntuvat edelleen olevan synonyymeja.
Jotta blogini eivät olisi olleet pelkkää kitinää, olen kirjoittanut usein myös uusista löydöistä ja tuoreimmista tuloksista. Viidessä vuodessa ehti tapahtua paljon. Planeetasta kääpiöplaneetaksi alennetusta Plutosta saatiin tarkkoja lähikuvia, musta aukko – tai tarkkaan ottaen sen varjo – onnistuttiin kuvaamaan, Kansainvälisellä avaruusasemalla juotiin ensimmäiset espressot…
Olen myös kertonut ihan perusasioista. Tähtitieteessä on monia todella vaikeasti ymmärrettäviä ja vielä vaikeammin selitettäviä asioita, mutta toisaalta siihen liittyy paljon yksinkertaistakin, helposti havainnollistettavaa faktaa.
Suunnatkaa katseenne aika ajoin myös maanpiiriä kauemmas.
Periaatteessa maailmankaikkeus on yksinkertainen paikka. Avaruudessa on galakseja, jotka koostuvat tähdistä, joita kiertää planeettoja, joita kiertää kuita. Ja lisäksi kaasua ja pölyä. On hämmästyttävää, miten näin yksinkertaisista aineksista on muodostunut niin monipuolinen kokonaisuus.
Asiaa tosin sotkevat pimeä aine ja pimeä energia.
Lisäksi pyrkimyksenäni on ollut herättää kiinnostusta taivaan ilmiöihin: kuun- ja auringonpimennyksiin, planeettojen kohtaamisiin, tähdenlentoihin, revontuliin, valaiseviin yöpilviin ynnä muihin toisinaan jopa spektaakkeleiksi yltyviin näkymiin.
Tähtitieteessä, sen harrastamisessa ja myös tutkimuksessa ehkä suurin viehätys on juuri huikeassa monimuotoisuudessa.
Etäisyysskaala ulottuu Maan ilmakehästä maailmankaikkeuden toiselle laidalle (miten se sitten määritelläänkään), ajallisesti liikutaan sekunnin murto-osista miljardeihin vuosiin, kokoluokkaa riittää olemattoman pienistä alkeishiukkasista tuhansien galaksien muodostamiin joukkoihin.
Jos joku kirjoitukseni on saanut lukijan pohtimaan näitä ”vähän” isompia, mutta silti usein syrjään jääviä ja unohtuvia asioita, olen saavuttanut tavoitteeni.
Kiitos mielenkiinnosta! Suunnatkaa katseenne aika ajoin myös maanpiiriä ylemmäs ja kauemmas. Siellä on vaikka mitä!