Asustamme Linnunradassa, koska olemme keskinkertaisia
Maailmankaikkeuden elämästä on aika hankala tehdä tilastollista tutkimusta, koska tiedossa on – ainakin toistaiseksi – yksi ainoa paikka, missä sitä esiintyy.
Moinen pikkuseikka ei tietenkään estä tekemästä tilastollista tutkimusta. Jos ei nyt suoranaisesti elämästä, niin sen todennäköisyydestä.
Muutama vuosi sitten tähtititieteilijät päättelivät, että jättimäisissä ellipsigalakseissa on 10 000 kertaa todennäköisemmin teknisiä sivilisaatioita kuin Linnunradassa, joka on kiekkomainen spiraaligalaksi.
Yksi esimerkki tällaisesta jättiellipsistä on Messier 87, joka paistatteli vuosi sitten otsikoissa, kun sen keskustassa lymyävä supermassiivinen musta aukko – tai tarkkaan ottaen sen varjo – onnistuttiin ”kuvaamaan” (lainausmerkit siksi, että ”kuva” muodostettiin radioteleskoopeilla tehdyistä havainnoista).
Ellipsigalaksien ylivoimainen suotuisuus elämän kannalta johtuisi niissä olevien tähtien suuresta määrästä ja tappavaa säteilyä syytävien supernovaräjähdysten pienestä määrästä.
Tuoreen tutkimuksen mukaan päätelmä on pielessä. Se nimittäin sotii ”keskinkertaisuuden periaatetta” vastaan.
”Tavisprinsiipin” mukaan kohdetta tai sen ominaisuutta on pidettävä kohteen edustamalle ryhmälle tyypillisenä, ellei toisin ole todistettavissa.
Me olemme väärässä paikassa.
Astrofysiikan emeritusprofessori Daniel Whitmire on sitä mieltä, että periaatteen mukaisesti meidän pitäisi asuttaa suurta ellipsigalaksia – jos ne kerran ovat niin paljon suotuisampia älyllisen elämän tyyssijoita.
Tarkemmin sanottuna oman teknisesti kehittyneen sivilisaatiomme pitäisi olla tyypillinen teknisesti kehittyneiden sivilisaatioiden edustaja. Ja jos jättimäisissä ellipsigalakseissa pitäisi olla 10 000 kertaa todennäköisemmin teknisiä sivilisaatioita, me olemme väärässä paikassa.
Linnunradan asukkeina emme olisi tyypillisiä teknisten sivilisaatioiden edustajia.
Whitmire ei perusta näkemystään pelkästään tavisprinsiippiin. Hänen mukaansa toinen merkittävä tekijä on se, että jättimäisten ellipsigalaksien kehitys on edennyt tyystin toisella tavalla kuin Linnunradan ja muiden spiraaligalaksien.
Jättiellipseissä syntyi muinoin nopeasti suuri määrä tähtiä, joiden voimakas säteily tuhosi elämän edellytykset pitkäksi aikaa. Ja kun ellipsigalakseissa on alkuaikojen ahkeran tähtitehtailun jäljiltä hyvin vähän tähtienvälistä kaasua, niissä on sittemmin syntynyt uusia tähtiä hyvin harvakseltaan.
Vaikka niissä siis on runsain mitoin tähtiä ja oletettavasti myös planeettoja, elämän edellytyksiä niistä ei löydy.
Siksi spiraaligalaksit olisivat Whitmiren mukaan teknisten sivilisaatioiden kannalta kaikkein suotuisimpia asuinpaikkoja. Ja siksi mekin asustamme Linnunradassa.